SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille (Joh. 13:15)

Vanha tarina kertoo Konstantinopolin ensimmäisestä, Bosporinsalmen ylittävästä sillasta. Siltaa ryhdyttiin rakentamaan samanaikaisesti molemmin puolin salmea – tarkoitus oli, että sillanpuolikkaat kohtaisivat salmen keskivälin tienoilla. Ilmeisen umpimähkäisen rakennussuunnitelman vuoksi sillanpäät eivät kuitenkaan koskaan kohdanneet, ja Konstantinopoli sai vielä odotella ensimmäistä siltaansa.

 

Ihmisten kohtaamiseen pätee sama periaate kuin siltoihin: täytyy pyrkiä molemmin puolin kohti. ”Aito kohtaaminen” on ollut pitkään sosiaalitieteissä eräänlainen muotitermi. Kohtaamisella tarkoitetaan toisen ihmisen elämäntilanteen kokonaisvaltaista ymmärtämistä, toisen saappaisiin astumista. Ajatus on, että sosiaalityön asiakasta ei kohdattaisi sirpaleisesti ja palloteltaisi luukulta tai asiantuntijalta toiselle, vaan että hänen tilanteensa ymmärrettäisi kokonaisuutena, jonka osat liittyvät saumattomasti toisiinsa. Periaate on tärkeä, mutta siihen liittyy myös riskejä, jos se käsitetään ehdottomana vaatimuksena kohdattavaa ihmistä kohtaan. Ketään ei kohtaamiseen voi pakottaa. Jokainen määrittää omat rajansa, ja myös sen kuka noita rajoja saa ylittää, itse. On siis mahdotonta päättää kohtaamisesta yksipuolisesti. Kohtaaminen edellyttää molemminpuolista itsensä likoon laittamista.

 

Sama sosiaalinen dynamiikka liittyy myös maahanmuuttopolitiikkaan ja integraatioon. Sosiaalisesti ja eettisesti kestävää maahanmuuttopolitiikkaa uhkaa ajattelutapa, jossa maahanmuuttaja käsitetään passiivisena kotouttamisen kohteena. Integraatio ymmärretään toisinaan yksipuolisesti maahanmuuttajan sulauttamisena vallitsevaan kulttuuriin sopivaksi. Ehdottomimmillaan sulauttamiseen liittyy oletus siitä, että maahanmuuttaja luopuisi omista perinteistään, kulttuuristaan ja ajattelutavoistaan. Sulauttamiseen perustuvaan mallin sijaan olisi hedelmällisempää tarkastella kotoutumista ja integraatiota vuorovaikutteisina prosesseina, joissa myös itse yhteisö voi muuttua. Kohtaamiseen voi pyrkiä, vaikka sen olemukseen kuuluukin se, ettei sitä voi ottaa annettuna.

 

Kohtaamiseen, palvelemiseen ja vieraanvaraisuuteen liittyy kaksi toisiinsa kiinnostavasti kytkeytyvää evankeliumin kohtaa. Luukkaan evankeliumissa (7:36–49) fariseus Simeon kutsuu Jeesuksen kotiinsa, mutta ei kuitenkaan osoita hänelle vieraanvaraisuuden merkkejä. Sen sijaan nainen, jonka mainitaan viettävän syntistä elämää ja joka on kuullut Jeesuksen tulosta, saapuu paikalle ja osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta. Hän pesee Jeesuksen jalat kyynelillään, kuivaa ne hiuksillaan ja voitelee ne tuoksuöljyllä. Jeesus asettaa naisen kristittyjen esikuvaksi.

 

Johanneksen evankeliumissa (13:1–15) Jeesus puolestaan pesee opetuslasten jalat ja antaa siten heille palvelemisen esimerkin. Hän sanoo: ”Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille”. Jeesus ilmaisee selvästi asemansa, samalla kun asettaa vaatimuksen: kaikki kirkossa on kutsuttu palvelemaan. Vieraanvaraisuuden taidon ohella voi opetella myös vieraana olemista. Palvelemiseen liittyy aina myös vallan ja auktoriteetin elementti. Palvelemisen lisäksi on tärkeää myös antautua palveltavaksi, antaa toiselle mahdollisuus tuoda jotakin yhteiseen pöytään. Antamisen mahdollisuus on keskeinen osallisuuden, kohtaamisen ja yhteyden kokemukselle.

 

Teologiassa maahanmuuttoa on perinteisesti tarkasteltu vieraanvaraisuuden termein. Edelleen periaate on tärkeä, mutta myös siinä on yksisuuntaisuuden riski. Ajan kuluessa vieraat tulevat jossakin vaiheessa tutuiksi. Tulijoista tulee suomalaisten yhteisöjen – työpaikkojen, naapurustojen, koulujen, päiväkotien, kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen – uusia jäseniä. Tämän seurauksena itse yhteisöt, seurakunnat mukaan lukien, voivat muuttua. Muutos tuo uuteen valoon joskus tiedostamattomiakin käsityksiä siitä, mistä yhteisössä lopulta on kyse ja missä sen rajat kulkevat.

 

Kirkkojen kohdalla maahanmuutto ja toisen kohtaaminen ravistelee myös uskonnollisten ja kansallisten identiteettien välisiä siteitä. Keitä me oikeastaan olemme, ja ketä ”meihin” kuuluu? Mikä osa kirkon elämästä nousee sen teologiasta ja itseymmärryksestä, ja millä osalla puolestaan on juurensa kansallisissa tai paikallisissa kulttuureissa? Tarkkaa rajaa näiden välille on mahdotonta vetää, eikä se aina ole kovin mielekästäkään. Kirkon – Kristuksen ruumiin – rajat pysyvät mysteerinä. Varmaa on vain se, että Pyhä Henki ei kansallisista, etnisistä ja kulttuurisista rajoista piittaa. Siitä syntyy kohtaamisen mahdollisuus.

 

Talvikki Ahonen






Talvikki Ahonen



Nuorempi tutkija, YTM Talvikki Ahonen, Itä-Suomen yliopisto, tekee väitöstutkimusta kirkkoturvatoiminnasta
Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190