SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Pelasta kansasi ja siunaa omiasi (Ps. 28:9)

Kansallishymnit nykyisessä merkityksessään ovat verrattain myöhäinen ilmiö. Silti laulut kansan puolesta ovat varmasti ikiaikainen ilmiö. Raamatun Psalmien kirja sisältää tällaisia lauluja. Otsikossa lainattua psalmin 28 viimeisen jakeen alkupuolta käytetään omassa kirkollisessa perinteessäni (so. ortodoksisessa perinteessä) osana veisua, joka lauletaan ristin juhlina:

 

Pelasta, Herra, sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi. Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi valtakuntaasi.


Veisu herättää minussa aina kysymyksen, minkä kansan puolesta nyt rukoilemme. Veisu toimi alun perin Bysantin imperiumin eräänlaisena kansallishymninä. Silloin rukoiltiin maalliselle vallalle voittoa barbaareista ja että Jumala ristin kautta varjelisi ”yhdyskuntaansa” (politeuma).

 

Bysantin valtakunnan aikana kirkko ja valtio sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Jumalan voitelema keisari johti kristillistä valtakuntaa, Jumalan perintöosaa. Psalmin edellinen jae ei varmasti jäänyt huomaamatta: ”Herra on kansansa voima, voideltunsa apu ja turva” (Ps. 28:9). Bysantissa veisulla oli siis selvästi myös poliittinen ulottuvuus.

 

Tähän verrattuna nykyisin käytössä oleva suomennos on erilainen. Poliittinen vire ei kuitenkaan puutu kokonaan veisun käytöstä Suomessakaan. Käsikirjomme mukaan veisu kuuluu laulettavaksi myös 6. joulukuuta, Suomen itsenäisyyspäivänä. Silloin sana ”kansa” tarkoittaa selvästi Suomen kansaa.

 

Itsenäisyyspäivä on sopiva ajankohta omasta kansasta kiittämiselle. Kirkollisessa kontekstissa asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Psalmin mainitsema ”kansa” ja ”perintö” (nyk. suom. ”omasi”) viittaa Israeliin. Kristillinen kirkko omaksui varhain käsityksen, että se muodosti nyt tämän Jumalan kansan, hänen ”perintönsä”. Tämä merkitys on selvästi eri kuin edellä mainittu kansallinen sovellus. Suomen kansaa ei voida samaistaa Jumalan perintöön psalmin viitoittamassa merkityksessä.

 

Kirkon ja kansan yhteensulautuminen ei ole koskaan viaton asia. Siinä on selvästi syrjäyttävää potentiaalia. Kirkon voi valjastaa kansan edun nimessä muita vastaan.

 

Joulukuun 6. juhlimme maamme itsenäisyyttä, joka Jumalan kiitos on säilynyt. Silti Jumalanäidin juhliin kuuluva sinivalkoisen värin käyttö liturgisena värinä ortodoksisissa kirkoissa sinä päivänä on hieman häkellyttävää. 6.12. on myös pyhän Nikolaoksen juhla, jolloin liturginen väri olisi – punainen.

Kansankirkon käsite koetaan ortodoksisessa maailmassa usein ongelmallisena, sillä omat paikalliskirkkomme on varsinkin 1800-luvulta lähtien muodostettu kansallisvaltioiden puitteissa. Bysantin malli sovellettuna moneen eri kansallisvaltioon murentaa Jumalan perintöosan ykseyttä eri kansallisten intressien alta. Se on mielestäni selvästi aikansa elänyt malli.

 

Asialla on myös se puoli, että kansankirkon aate antaa helposti eväitä kansallisille voimille, jotka vaalivat kansan ja uskon puhtautta. Muukalaisiksi voivat silloin jäädä isot kansanosat, jo pitkään ”kansan” keskuudessa asuneet kuin myös sen keskuuteen vasta saapuneet.

 

Kirkolla on eri lähtökohdat. Jumalan perintöosana se ylittää kansalliset rajat ja näkee jokaisessa ihmisessä Jumalan kuvan. Muukalaisia se ei näe missään.


isä Mikael Sundkvist






Mikael Sundkvist



TT, isä Mikael Sundkvist, Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappi Vantaall
Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190