Peruskysymykseni kuuluvat: miten ekumenia toimii, jos puuhun ei ole päästy kiipeämään laisinkaan, ja ruohonkorsissakin on jo tekemistä? Entä näkyykö yläoksilta alaspäin tarpeeksi tarkasti?
Suomalaisista 83 prosenttia kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Helluntaiherätyksen piirissä toimii noin kaksi prosenttia, ortodokseja on noin yksi prosentti, katolilaisia 1,6 promillea. Tämä on tilanteemme tilastollisesti. Käytännössä Suomi liittyy länsimaisen sekularisaation valtavirtaan. Sekularisaatiolla tai maallistumisella tarkoitan tässä perinteisten uskonnollisten instituutioiden auktoriteetin vähittäistä rapautumista yksilön, yhteisöjen ja yhteiskunnan tasolla. Samalla menemme kohti yksityisempää ja pirstaloituneempaa uskonnollisuutta. Kukin uskoo omalla tavallaan, kaikki muutkin saavat uskoa miten haluavat, ”kunhan ei tulla minun nokilleni hyppimään”. Jos joku tulee kysymään jotain henkilökohtaista uskonnollisuudesta, se koetaan lähes yhtä intiimiksi kuin seksuaalisuudesta kyseleminen – näin on yleistä ainakin oman ikäluokkani keskuudessa.
Meillä Suomen luterilaisilla on ehkä maailman suosituin rippikoulujärjestelmä. Siellä, samoin kuin varsin kehittyneessä, ja maailmanlaajuisestikin ainutlaatuisessa uskonnonopetusjärjestelmässä, opetamme paitsi perustiedot oppilaiden omista uskonnoista ja muista uskonnoista myös jonkin verran ekumeniasta – kukin opettaja tai pappi omien mieltymystensä mukaisesti. Parhaimmillaan ekumeniasta opetetaan oppilaita osallistavasti, kerrotaan ekumeenisen liikkeen monimuotoisuudesta, tavoitteista, vaikeuksista ja toivosta. Pahimmillaan asia sivuutetaan tai kuitataan vain yhtenä terminä muiden joukossa. Keskiarvoksi jää, ettei tavallinen kaduntallaaja – suurella todennäköisyydellä jonkin kirkkokunnan jäsen – edes tiedä, mitä koko sana tarkoittaa.
Olen toiminut yli kolme vuotta Helsingin tuomiokirkossa tuntisuntiona. Tänä aikana olen työni puolesta nähnyt monenlaista ekumeenista toimintaa. Ekumeenisia valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksia, ystävyyskirkkovierailuja, vapaiden suuntien yhteiskristillisiä tapahtumia, ruohonjuurta ja männynlatvaa. Olen nähnyt kun katolilainen tulee luterilaiselle ehtoolliselle, toisen katolilaisen osoitellessa penkistä sormella, olen nähnyt kohteliaita kieltäytymisiä ehtoollispöydästä ja eri kirkkokuntien piispojen siunaavan toisiaan, olen nähnyt ekumeenisessa hengessä toteutettuja vihkimisiä ja kasteita, ja neuvonut katolisia tai ortodoksituristeja löytämään omat jumalanpalveluksensa. Kaiken tämän keskellä olen miettinyt – kohtaavatko latva-ekumeenisuus ja ruohoekumeenisuus toisiaan.
ssa kirkot sitoutuvat ”etsimään hellittämättä yhteisymmärrystä Kristuksen pelastussanomasta evankeliumissa sekä raivaamaan Pyhän Hengen voimassa tietä kohti Jeesuksen Kristuksen kirkon näkyvää ykseyttä yhdessä uskossa, joka saa ilmauksensa kasteen vastavuoroisessa tunnustamisessa, eukaristisessa yhteydessä samoin kuin yhteisessä todistuksessa ja palvelussa.”
Ekumeenista liikettä tuntevana tiedän, että emme voi oikaista opillisissa kysymyksissä. Emme voi ohittaa asioita, jotka tuntuvat vaikeilta tai kipeiltä, koska silloin saamme ne eteemme uudestaan ennemmin tai myöhemmin. Mutta onko yhteinen ponnistelumme silti liian ylhäältä alas tulevaa (top-down), kun pertti perusseurakuntalainen ei edes tiedä, mitä sana tarkoittaa.
Laaja maallistumisprosessi heikentää ihmisten sidoksia omiin seurakuntaansa ja kristilliseen identiteettiin. Tämä prosessi iskee hampaansa juuri siihen väylään, jonka kautta ekumeniaa ns. vastuullisesti harjoitetaan eli siihen, että ensin tunnetaan oma perinne, josta käsin kohdataan toisen perinnettä dialogin kautta. Edes erinomaisella uskonnonopetuksella ja rippikoululla emme saa ihmisiä kovin tietoisiksi siitä, mihin kirkkomme uskoo, mitä tarkoittaa pyhäin yhteys, mitkä ovat sakramentteja meillä saati muilla kirkkokunnilla. Tämä haastaa latvatason ekumeniaa suhteessa ruohonjuureen.
Erityisen haasteellista on myös, kun intoa ja kiinnostusta ekumeniaan löytyy, mutta prosessi ei enää pysy instituutioiden alla, vaan alkaa toimia omaehtoisesti omin säännöin.
Kristittyjen ykseyden rukousviikolla olin mukana Helsingin tuomiokirkon kappelissa järjestetyssä suomeen muuttaneille suunnatussa ekumeenisessa illassa. Kappeli oli täynnä väkeä ja ilta erityisen lämminhenkinen. Kun tilaisuus sitten päättyi, moni tuli kyselemään pastoreilta, milloin tällaisia ekumeenisia iltoja voisi olla jatkossa. Eri kirkkokuntien pastorit katselivat toisiaan ja totesivat: ”niin, onhan meillä kymmenen kuukauden kuluttua taas tulossa se Vastuuviikko, silloin voisi olla.”
Euroopan kirkkojen kolmannessa yleiskokoukseen on valittu yhdeksän teemaa: Ykseys, spiritualiteetti, todistus, Eurooppa, uskonnot, maahanmuutto, luominen, oikeus ja rauha. Teemat ovat ajankohtaisia, mielenkiintoisia ja niistä tuntuu löytyvän jokaiselle jotain. Maallikoita ja pappeja, nuoria ja vähemmistöjä on huomioitu yleiskokouksen osallistujajoukossa.
Kysymykseni ja haasteeni kuuluukin: kuinka teemme ruohonjuuritason ekumenian, ja toisaalta yhä heikommin oman identiteettinsä tiedostavat kristityt, osallisiksi yhteisestä ja laajasta ekumeenisesta liikkeestä?