Yksi yhteiskunnan ja kirkkojen perusyksikkö, jota muutokset koskettavat voimakkaasti, on perhe. Moni nuori aikuinen huomaa keskellä perheenperustamisprosessiaan, ettei tuo prosessi olekaan tuottanut sellaista perhettä, jota yhteiskunta ympärillä täysin tukisi. Kenties vielä useammin joutuu huomaamaan, ettei oma perhe täytäkään kristillisen perhekäsityksen ihannetta.
2000-luvulla perhe on hyvin monitahoinen käsite: puhtaasti ydinperheitä eli avioliitossa olevan miehen ja naisen ja heidän yhteisten lastensa muodostamia perheitä on vain osa kaikista perheistä. Ydinperheen rinnalle ovat nousseet yhä lisääntyvät yksinhuoltaja- ja uusioperheet, avoliitossa elävien perheet, samaa sukupuolta olevien perheet eli sateenkaariperheet, perheettömät ihmiset, jotka kuitenkin kokevat kuuluvansa johonkin perheeseen, jota ei sido yhteen biologinen sukulaisuus tai avioliitto vaan esimerkiksi ystävyys, sekä erilaiset yhteisöt. Myös monisukupolvisen perheen paluu Länsi-Eurooppaankin on tapahtunut ja tapahtumassa eri kulttuureista tulevien maahanmuuttajaperheiden myötä. Perheet monikulttuuristuvat ja perheitä perustetaan yli kirkkokunta- ja uskontorajojen.
Yhteiskunta on pyrkinyt vastaamaan perhe-elämässä tapahtuneisiin muutoksiin muuttamalla perhelainsäädäntöään taatakseen erilaisille perheille yhdenvertaisuuden lain edessä. Näin on tullut monissa Euroopan maissa mahdolliseksi siviiliavioliitto, jota tarvitaan esimerkiksi silloin, kun avioliittoon vihittävät henkilöt eivät kuulu samaan uskontokuntaan, sekä avoliitossa elävien pariskuntien perintöoikeus ja elatusvelvollisuus. Ehkä huomattavin ja mielipiteitä jakavin muutos on samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröintimahdollisuus. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja samanarvoisuuden nimissä tämä on mielestäni hyvin perusteltua ja oikein, vaikka asiasta on toki muitakin hyvin perusteltuja näkemyksiä.
Myös kirkossa oikeudenmukaisuus on yksi perusarvo, joka on kuulunut kristinuskoon sen alusta lähtien. Se on myös yksi Romaniassa pidettävän Euroopan kolmannen ekumeenisen yleiskokouksen teemoista. Silti moni ei-perinteisessä perheessä elävä kristitty edelleen kokee olevansa jollain lailla epäoikeudenmukaisessa asemassa kirkossa. Moni saattaa perheensä takia kokea tulleensa jopa halveksituksi vähempiarvoisena, ja voi sen vuoksi kääntyä pois kirkosta.
Kirkolla on olemassa tietyt arvot, joiden varaan sen opetus rakentuu, ja joista kiinni pitäminen on kirkon vahvuus. Ei ole tarpeen lähteä purkamaan koko opetusta ja arvopohjaa vain siksi, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Silti opetuksen rinnalla olisi hyvä muistaa myös pastoraalinen ekonomiaperiaate, joka mahdollistaa erilaisuuden avoimen kohtaamisen. Moni perhe ei elä täysin niin kuin kirkko opettaa, mutta kaipaa silti kirkon hyväksyntää, huolenpitoa ja tukea erilaisissa elämäntilanteissaan. On syytä miettiä myös, että jos kirkko ei hyväksy ympäröivän yhteiskunnan ja jäsentensä todellisuutta, missä, mikä ja ketä varten kirkko silloin on?
Eräs saksalainen ystäväni kuvasi 2000-luvun haastetta kirkoille näin: ”Meille nuorina ekumeenisen liikkeen ihmisinä pidän suurimpana haasteena sitä, ettemme voi hyväksyä ja kohdella toisiamme samanarvoisina vanhojen sääntöjen takia. Emme voi nauttia leipää ja viiniä yhdessä kaikkien kristittyjen kanssa, mikä on todella surullista ja täysin käsittämätöntä minulle.”
Tähän sisältyy kaksikin perhettä koskevaa ajatusta.
Ensimmäinen on erilaisten perheiden eriarvoisuus ja kirkkojen erilainen suhtautuminen niihin. Joissakin kirkoissa ovet ovat auki kaikille perheille ja heidät otetaan samanarvoisina vastaan. Mutta on myös kirkkoja ja yhteiskuntia, joissa muut kuin perinteinen perhemalli eivät ole tasaveroisia, ja ne jäävät ydinperheitä heikompaan asemaan. Valtion lainsäädäntö voi erilaisilla adoptio-, huoltajuus-, perintö- ja eläkeoikeuksilla kasata melkoisen eriarvoisuuden taakan perheen harteille, juridisesti heikommasta asemasta puhumattakaan. Kirkko voi tehdä saman hengellisessä mielessä, jos se torjuu erilaisissa perheissä elävät ihmiset opetuksellisiin syihin vedoten sen sijaan, että yrittäisi kuunnella ja ymmärtää myös niiden tarvetta kirkon yhteyteen.
Toinen saksalaisen ystäväni esittämä haaste Euroopan kirkoille on ehtoollisyhteys, mikä haasteena ei ole helppo, mutta sitäkin tärkeämpi.
Ekumeenisessa liikkeessä on jo useita vuosikymmeniä puhuttu ehtoollisyhteydestä tai paremminkin sen puutteesta, mutta toistaiseksi ilman näkyviä tuloksia. Samaan aikaan, kun korkean tason ekumeeniset keskustelut taas kerran pyörähtävät Romaniassa käyntiin, eurooppalainen monikirkollinen perhe menee ehtoollisjumalanpalvelukseen jomman kumman vanhemman kirkkoon. Rakastaen toinen toisiaan Kristuksen opetuksen mukaan he eivät kuitenkaan voi yhdistyä toisiinsa kaiken rakkauden täyttymyksessä, Kristuksen ruumiissa ja veressä. Suomessa, jossa suurin osa ortodokseista on seka-avioliittojen jälkeläisiä tai itse elää seka-avioliitossa, tämä on ollut arkipäivää jo hyvin pitkään. Ekumeeniset perheet kuka mitenkin luovat oman tapansa elää yhdessä kahden tai ehkä useammankin kristillisen perinteen leikkauspisteessä, mutta sakramenteista suurimmassa perinteet eivät kohtaa.
Eräs luterilainen isä sanoi minulle kerran liturgian jälkeen, vietyään ortodoksisen pienen tyttärensä ehtoolliselle, että kaikkein vaikeimmaksi asiaksi ekumeenisessa avioliitossaan hän kokee sen, ettei hän voi koskaan mennä ehtoolliselle yhdessä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Entä ortodoksinen ja roomalaiskatolinen ehtoollisjumalanpalvelus, jotka rakenteeltaan ovat hyvin lähellä toisiaan jopa ehtoollisrukouksia myöten? Silti ortodoksi ja katolinen puoliso jäävät vaille yhteyttä toisiinsa ehtoollisen sakramentissa.
Teologina tiedän hyvin, etteivät kirkon opetusta voi ohjata pelkästään humaaniin oikeudenmukaisuuteen perustuvat arvot. Mutta entäpä rakkaus sitten? Jokainen perhe, jopa kahden isän tai äidin tai kristityn ja hindun perhe, syntyy rakkaudesta ja ilmentää rakkautta. Rakkaus on evankeliumin keskeisin sanoma, kuten Jeesus ilmaisi opettaessaan, minkä varassa ovat laki ja profeetat: meidän on yli kaiken rakastettava Jumalaa, ja lähimmäistämme niin kuin itseämme.
Kirkon opetus on olemassa siksi, että se ylläpitää ja ohjaa evankeliumin ilosanoman mukaista elämää, eli elämää rakkaudessa. Hetkittäin kuitenkin tuntuu, että oikeassa opetuksessa pysymisestä on tullut tärkeämpää kuin rakkaudesta, sillä juuri opillisten erojen takiahan ehtoollisyhteyttä eli rakkauden ruumiillistuman yhteyttä kristityillä kirkoilla ei ole.
Haaste, jonka haluan Euroopan kirkoille esittää, on suuri, mutta joskus päämäärä on asetettava hyvin korkealle, jotta se motivoisi ponnistuksia sitä kohti. Millä tavoin Euroopan kristityt kirkot voivat yhdessä pyrkiä vastaamaan kaikenlaisten perheiden tarpeeseen tulla kohdatuksi hyväksyttyinä kirkossa ja tukea perheiden kasvua, ja miten Kristuksen rakkaus voidaan saada toteutumaan eri kirkkokuntiin kuuluvien perheiden keskuudessa ja välillä myös ehtoollisyhteytenä?