SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Kristuksen ruumiin ykseys on todistus maailmalle

Kristikunnan historia on suurelta osin jakaantumisen historiaa.  Viimeisen sadan vuoden aikana Kristuksen ruumiin ykseyttä on kuitenkin etsitty uudelleen. Mutta mitä Raamattu sanoo kristittyjen yhteydestä ja suhtautumisesta eri tavalla ajatteleviin kristittyihin?

 

Sanalla ”ekumenia” on vapaan kristillisyyden ja konservatiivisten uskovien korvissa usein kielteinen kaiku. Tähän lienee monia syitä. Yksi on se, että ekumenian ajatellaan merkitsevän ihmistekoista pyrkimystä yhdistää eri kirkot yhdeksi suureksi ”maailmankirkoksi”.  Ekumeniasta puhuttaessa kuulee usein myös väitettävän, että se edellyttäisi omista periaatteista ja opista luopumista. Siksi ekumeenisiin neuvotteluihin suhtaudutaan varsin varauksellisesti.  Jotkut vastustavat ekumeniaa myös siksi, että he eivät usko sen takana olevan raamatullisia perusteita.

 

Mitä Raamattu sanoo kristittyjen yhteydestä?

 

Ekumeniaa perustellaan tavallisesti Jeesuksen ylimmäispapillisella rukouksella, joka löytyy Johanneksen evankeliumin 17. luvusta. Siinä Jeesus rukoilee opetuslastensa puolesta, että he olisivat yhtä niin kuin hän on yhtä Isän kanssa, jotta maailmuskoisi.1 Tämä raamatunkohta onkin koko ekumeenisen liikkeen perusta. Se liittää kristittyjen yhteys-pyrkimykset myös laajempaan viitekehykseen eli lähetystyöhön. Syvin motiivi kristittyjen yhteysponnistelujen taustalla on se, että seurakunta voisi antaa yhtenäisen todistuksen Kristuksesta maailmalle. Hajaantunut, rikkinäinen ja toinen toistaan vastaan taisteleva Kristuksen ruumis on erinomaisen huono todistaja yhteydestä, johon evankeliumi kutsuu kaikkia ihmisiä.

 

Toinen keskeinen raamatunkohta ekumeenisen liikkeen taustalla on Paavalin opetus seurakunnan yhteydestä efesolaiskirjeen neljännessä luvussa. Apostoli mainitsee seitsemän yhteyttä luovaa tekijää: yksi ruumis, yksi Henki, yksi toivo, yksi Herra, yksi usko, yksi kaste ja yksi Jumala.2 Lueteltuaan nämä ykseyden peruspilarit apostoli kehottaa kaikkia kristittyjä lujittamaan Hengen yhteyttä kaikin mahdollisin tavoin olemalla nöyriä, lempeitä, kärsivällisiä ja rakastavia toisiaan kohtaan. Paavali huipentaa tämän ykseyskehotuksensa mahtavaan näkyyn siitä, että koko seurakunta kasvaa Kristuksen täyteyteen ja liittyy yhdeksi suureksi ruumiiksi.3 Tämäntyyppisten Uuden testamentin kohtien taustalla on myös rikas Vanhan testamentin opetus Jumalan kansan yhteydestä.

 

Myös yhteyspyrkimyksiin myönteisesti suhtautuvat kristityt joutuvat arvioimaan ekumenian raamatullisia perusteita sentyyppisen Uuden testamentin aineiston valossa, joka näyttää asettavan tietyt rajat uskovien yhteydelle ja ykseydelle – jopa ajavan joitakin ryhmiä kokonaan kristillisen kirkon ulkopuolelle. Tämäntyyppisiä kohtia löytyy esimerkiksi galatalaiskirjeen alusta. Siellä Paavali käy tiukasti sellaisten kristillisinä opettajina esiintyvien henkilöiden kimppuun, jotka näyttivät julistavan ”toista evankeliumia”.4 Heitä kohtaan Paavalilta ei löytynyt minkäänlaista ymmärrystä eikä sympatiaa, vaan hän piti heitä suorastaan kirottuina.

 

Muita vastaavia esimerkkejä löytyy Johanneksen toisesta kirjeestä.5 Rakkauden apostoli varoittaa siellä kristittyjä edes avaamasta oveaan näille harhaopettajille.

 

Ekumeeninen liike ei tarkoita ”maailmankirkkoa”

 

Ennen kuin pyritään löytämään vastausta siihen, mikä ero on yhtäältä Uuden testamentin selkeän kristittyjen ykseyden korostamisen ja toisaalta väärää evankeliumia julistavien seurakunnan yhteydestä erottamisen välillä, on hyvä määritellä mitä ekumenia ja ekumeeninen liike tarkoittavat. Liian monet kristityt muodostavat mielipiteensä ekumeniasta tietämättä lainkaan mistä siinä on kysymys.

 

Sana ekumenia tulee kreikankielisestä ”koko asuttua maailmaa” – ja kirjaimellisesti ”kotitaloutta” – tarkoittavasta sanasta. Kristilliseen kielenkäyttöön yhdistettynä sen taustalla on siis ajatus koko maailman kristittyjen kuulumisesta yhteen perheeseen.

 

Termillä ”ekumeeninen liike” puolestaan tarkoitetaan sellaisia virallisia kristittyjen yhteyspyrkimyksiä, jotka juontavat juurensa vuonna 1948 perustetun Kirkkojen Maailmanneuvoston ja sitä edeltäneiden vastaavantyyppisten liikkeiden ja organisaatioiden toimintaan. Alkuna modernille ekumeeniselle liikkeelle oli vuonna 1910 järjestetty maailmanlaajuinen Edinburghin lähetyskokous, jonka satavuotisjuhlaa tullaan viettämään vuonna 2010. Tässä mielessä ekumenian juuret ovat Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen lähetysajattelussa.

 

Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) luonteesta ja toiminnasta on paljon väärinkäsityksiä. Radikaalein väärinkäsitys lienee se, että KMN edustaa Ilmestyskirjan kuvaamaa ”maailmankirkkoa” eli luopiokirkkoa. Usein arvellaan myös, että Kirkkojen Maailmanneuvoston jäsenkirkkojen tulee luopua omista erityispiirteistään kuvitellun yhteisen ”asialistan” nimissä.

 

Kirkkojen Maailmanneuvosto ei ole kirkko eikä seurakunta, vaan kirkkojen yhteyspyrkimyksiä koordinoiva löyhä yhteistyöjärjestö. Sen jäsenyysvaatimus on äärimmäisen minimaalinen: riittää kun tunnustaa Raamatun auktoriteetin perusteella uskonsa kolmiyhteiseen Jumalaan ja sitoutuu etsimään ”näkyvää yhteyttä” kristittyjen välillä.

 

Mitä tuo näkyvä yhteys tarkoittaa, siitä ei olla yksimielisiä, eli eri jäsenkirkot voivat määritellä sen omalla tavallaan. Ainut asia, mistä kaikki kirkot ovat kuitenkin yhtä mieltä, on se, että näkyvä yhteys ei tarkoita mitään yhtä ”maailmankirkkoa”. Kukaan ei kuvittele, että näkyvä yhteys merkitsisi käytännössä esimerkiksi palaamista Rooman kirkkoon tai eri kirkkojen erityispiirteiden ja oman elämän kieltämistä. Yleisin ekumeeninen näky on ”ykseys erilaisuudessa”, mikä säilyttäisi kirkkojen ja traditioiden omat erityispiirteet, mutta auttaisi niitä kunnioittamaan toisiaan ja työskentelemään yhteisen kristillisen todistuksen ja palvelun merkeissä.

 

KMN ei tietenkään ole ainut ekumeenisen liikkeen toimielin. Sen yhteydessä toimivat eri maissa kansalliset ekumeeniset neuvostot. Lisäksi KMN:n oikeana kätenä toimii erityiskysymyksiin keskittyviä järjestöjä ja liikkeitä, kuten Faith and Order -liike.

 

Dialogit keskinäisen tuntemisen välineenä

 

Keskeinen osa ekumeenisen liikkeen työtä ovat dialogit ja kirkkojen väliset neuvottelut, jotka voivat kestää muutamasta vuodesta vuosikymmeniin. Ne voivat tapahtua joko kansallisella tasolla, kuten oppineuvottelut luterilaisen kirkon, vapaakirkon ja helluntailaisten välillä 1980-luvulla omassa maassamme, tai kansainvälisellä tasolla, kuten helluntailaisten keskustelut roomalaiskatolisen kirkon kanssa vuodesta 1972 alkaen ja reformoitujen kirkkojen kanssa vuodesta 1996 alkaen.

 

Dialogien päämäärä voi vaihdella näkyvän ykseyden tavoitteesta löyhästi määriteltyyn ”keskinäisen tuntemisen” tavoitteeseen, kuten helluntailais-katolisessa dialogissa. Olipa yhteisesti määritelty tavoite mikä tahansa, dialogin tavoitteena ei ole koskaan kompromissi tai omien erityispiirteiden kieltäminen. Päinvastoin keskeistä on huolellinen erojen ja yhtäläisyyksien pohtiminen sekä johtopäätösten vetäminen niiden perusteella. Usein yhteinen keskusteluprosessi voi olla suurin ”tulos”.

 

Ekumenia käsitteenä tarkoittaa paljon muutakin kuin mitä edellä on kuvattu ”virallisen” ekumeenisen liikkeen osalta. Ekumeniaa on kaikenlainen eri kirkkokuntien, herätysliikkeiden ja yksittäisten kristittyjen keskinäinen vuorovaikutus sekä yhteiset tilaisuudet. Vaikka tällainen ekumeeninen kanssakäyminen ei aina olekaan suunniteltua – eikä sitä edes välttämättä nimetä ekumeniaksi – sillä on suuri hengellinen merkitys seurakunnan elämässä.

 

Avoin vuoropuhelu korjaa väärinkäsityksiä

 

Voidaksemme vastata siihen, mitä ekumeniasta tulisi ajatella Raamatun valossa, on äärimmäisen tärkeää olla ensin selvillä siitä, mitä ekumenia tarkoittaa. Monet pelot ja väärinkäsitykset perustuvat yksinkertaisesti tiedon puutteeseen.

 

Ensiksi on oleellista tehdä ero kristillisen kirkon ja seurakuntien ja toisaalta ei-kristillisten lahkojen ja harhaoppien välillä. Kaikki kristilliset kirkot sulkevat pois sellaiset liikkeet, jotka kieltävät kolmiyhteisen Jumalan ja Raamatun auktoriteetin. Siksi esimerkiksi Jehovan todistajia ei voi kutsua kristityiksi. Ne kirkot, jotka tunnustavat kolmiyhteisen Jumalan ja Raamatun auktoriteetin, seisovat myös kaikkia kristittyjä yhdistävien ja sitovien apostolisten uskontunnusten perustalla. Vaikka ne eivät sanokaan kaikkea uskonsisällöstä, ne määrittelevät selkeän eron ortodoksian eli kristillisen oikeaoppisuuden ja erilaisten harhaoppien välillä. Myös Kirkkojen Maailmanneuvoston peruslauselma määrittelee kristillisten kirkkojen tunnuspiirteet ja rajat.

 

Huolellisen ekumeenisen työn tehtävänä on selvitellä kuinka suhtautua eri kristillisten kirkkojen historiasta, opista ja ominaispiirteistä johtuviin eroihin. Miten esimerkiksi protestanttien tulisi ymmärtää katolisen kirkon osoittama kunnioitus Jeesuksen äitiä kohtaan? Miten muut seurakunnat ymmärtävät joidenkin helluntailais-karismaattisten menestysteologien sanoman? Miten eri kastekäsitykset ja -käytännöt erottavat kirkkoja toisistaan? Listaa voitaisiin jatkaa ottamalla esiin monia muitakin opillisia ja käytännöllisiä seikkoja.

 

Vaikka ekumeenisen työn tarkoituksena ei olekaan yksimielisyyden saavuttaminen kaikista opinkappaleista, esimerkiksi kastekysymyksestä, on hyödyllistä oppia tietämään miten eri kirkot opettavat niistä. Suurin este kristittyjen yhteyspyrkimykselle onkin tavallisesti väärä käsitys toisten uskonsuuntien opetuksesta. Siksi on tärkeää antaa kunkin kirkkokunnan määritellä itse omasta lähtökohdastaan käsin, mitä he uskovat ja mitä he tarkoittavat erilaisilla käyttäytymistavoillaan.

 

Myös helluntailaisista ja helluntailiikkeestä on olemassa lukuisia väärinkäsityksiä, jotka voivat korjautua ainoastaan kristittyjen avoimen vuorovaikutuksen ja kommunikoinnin myötä. Jotta luterilaiset tai katoliset voisivat oppia tuntemaan helluntailaisuutta, helluntailaisten on suostuttava puhumaan heille. Sama koskee myös luterilaisia ja katolisia suhteessa helluntailaisiin.

 

Ekumenia Raamatun valossa?

 

Raamattu ei anna yksiselitteistä vastausta kysymykseen ekumeniasta. Raamatun kirjoittamisen aikana oli olemassa vain yksi jakamaton Kristuksen ruumis – vaikkakin jo alkuvuosikymmenistä lähtien alkoi esiintyä erilaisia painotuksia ja korostuksia. Tämä käy selvästi ilmi jo Uudesta testamentista: esimerkiksi Korinttin karismaattinen ja moraalisesti ongelmallinen seurakunta näyttää kovin erilaiselta kuin pastoraalikirjeiden (Timoteus-kirjeet ja kirje Titukselle) hyvin organisoitu ja järjestäytynyt seurakuntamalli.

 

Alkuseurakunnassa ja ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina ”ykseys erilaisuudessa” -toimintamalli näyttää toteutuneen myös käytännössä.  Erojen ei katsottu rikkovan Kristus-ruumiin ykseyttä, vaikka samalla käytiin tiukkoja keskusteluja aivan evankeliumin ytimeen liittyvistä seikoista, kuten pelastusopista Jerusalemin kokouksessa.6 Vain ne, jotka ehdoin tahdoin sanoutuivat irti oikeaoppisesta kristologiasta kieltämällä Jumalan Pojan tosi ihmisyyden, kuten Johanneksen kirjeet mainitsevat7, tai ne, jotka muuttivat armonopin ihmisten omiin ansioihin perustuvaksi uskonnollisuudeksi, kuten galatalaiskirje kertoo, suljettiin Kristuksen ruumiin ulkopuolelle. Sen sijaan monet muut erot eivät olleet kristillistä kirkkoa jakavia.

 

Kaikki Jeesukseen uskovat ovat yhtä mieltä siitä, että Raamatun mukaan on vain yksi Kristuksen ruumis. Samoin kaikki tunnustavat, että todellisten Kristuksen omien välillä vallitsee ”hengen yhteys”. Siksi kristittyjen on tärkeää jatkaa yhteistä pohdiskeluaan siitä, miten tuo hengen yhteys voisi muuttua myös konkreettisesti yhteisen todistuksen etsimiseksi – jotta maailma uskoisi.

 

Veli-Matti Kärkkäinen

 

Kirjoittaja toimii systemaattisen teologian professorina Fullerin Teologisessa Seminaarissa Los Angelesissa, Yhdysvalloissa sekä ekumeniikan dosenttina Helsingin yliopistossa. Hän on osallistunut laajamittaisesti kansainväliseen ekumeeniseen työhön ja kirkkojen välisiin keskusteluihin.

 

Viitteet:

1) Joh. 17:21. 2) Ef. 4:4–6.  3) Ef. 4:12–16. 4) Gal. 1:6–9.  5) 2. Joh. 7–11. 6) Apt. 15:7) 1.Joh. 4:1–2.

 

Julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 9/2008


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190