SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Kimmo Ketola: Mitä on fundamentalismi?

Fundamentalismi ei ole helpoimpia mahdollisia keskustelunaiheita. Käsitteen sisältö on usein epämääräinen ja sitä käytetään pejoratiivisessa merkityksessä. Suomalaisissa kyselytutkimuksissa vain alle prosentti suomalaisista tunnustaa olevansa fundamentalisteja. Toisin sanoen käytännössä hyvin harvat suomalaiset katsovat itsellään olevan fundamentalistinen identiteetti. Tämä ei kuitenkaan kerro meille paljoakaan itse ilmiöstä ja sen laajuudesta Suomessa, vaan nimenomaan siitä kuinka fundamentalismin käsitettä käytetään.

 

Fundamentalismin käsite juontaa juurensa yhdysvaltain itärannikolla vaikuttaneisiin protestanttisiin teologeihin, jotka alkoivat 1900-luvun vaihteessa vastustaa moderneja raamatuntulkinnan ja -tutkimuksen menetelmiä. Fundamentalismi on saanut nimensä 12-osaisesta kirjasarjasta The Fundamentals, joka ilmestyi vuosina 1910-1915. Tästä johdetun termin ”fundamentalisti” käyttöön ottanut baptisti Curtis Lee Laws valitsi sen nimenomaan välttääkseen sanan ”konservatiivi” taantumuksellisia konnotaatioita. Vuonna 1925 Daytonissa Tennesseessä käytiin kuitenkin oikeudenkäynti, joka koski fundamentalistien vastustaman evoluutioteorian opettamista koulussa. Suurta julkisuutta saaneessa oikeudenkäynnissä kirjaimelliseen raamatuntulkintaan ja luomisoppiin uskovat fundamentalistit joutuivat naurunalaisiksi ja siitä lähtien fundamentalismin käsitteeseen on liittynyt tietämättömyyden ja takapajuisuuden konnotaatioita.

 

Laajempaan käyttöön käsite tuli 1970-luvun lopulla, jolloin sillä alettiin viitata protestanttisten kristillisten suuntausten ohella myös muissa uskonnoissa esiintyviin poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivisiin liikkeisiin, jotka pyrkivät vastustamaan perinnettään uhkaavia kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksia.

 

Vaikka käsitteen alaa laajennettiin, siihen liittyvät negatiiviset konnotaatiot eivät kadonneet mihinkään. Fundamentalismista onkin tullut käsitteellinen leimakirves, jota heilutetaan usein varsin umpimähkäisesti ja jotkut tutkijat ovat suositelleet käsitteestä luopumista. Näistä varauksista huolimatta suurin osa fundamentalismia käsitelleistä uskontotieteilijöistä on sitä mieltä, että käsite viittaa selkeästi rajattavissa olevaan ilmiökokonaisuuteen, joka voidaan tunnistaa monista eri uskontotraditioista. Käsite on myös mahdollista määritellä varsin neutraalisti ja deskriptiivisesti siten, että se tavoittaa joukon reaalimaailman ilmiöitä, joilla on yhteisiä piirteitä ja joille voidaan etsiä erilaisia selitysmalleja.

 

Keskityn seuraavassa esittelemään nimenomaan sosiaalitieteellisesti orientoitunutta uskonnontutkimusta, jossa fundamentalismia tarkastellaan ylikulttuurisena uskonnollisena ilmiönä, jota voidaan luonnehtia joukolla yhteisiä piirteitä. Eri uskontojen fundamentalismeilla on luonnollisesti myös merkittäviä eroavaisuuksia, eikä niitä ole syytä vähätellä. Kuitenkin ajankohtaisen fundamentalismia koskevan keskustelun näkökulmasta on tärkeää pyrkiä hahmottamaan ilmiön kokonaiskuvaa ja siihen liittyviä yleisiä piirteitä.

 

Yhteisiin piirteisiin tutustuminen ei kuitenkaan estä meitä kiinnittämästä huomiota fundamentalististen liikkeiden eroihin. Itse asiassa on varsin tärkeää kyetä tekemään fundamentalismin kategorian alla hienojakoisempia erittelyjä, mikäli aiotaan löytää asianmukaisia tapoja suhtautua erilaisiin fundamentalistisiin liikkeisiin. Fundamentalististen liikkeiden konkreettiset yhteiskunnalliset päämäärät ja niiden sanelemat toimintatavat nimittäin vaihtelevat suuresti ja on tärkeää kyetä tunnistamaan näitä eroavuuksia.

 

Fundamentalismin piirteitä

 

Tähän saakka mittavin fundamentalismia koskeva tutkimushanke toteutettiin vuosina 1988–1995 yhdysvaltalaisten tutkijoiden Martin E. Martyn sekä R. Scott Applebyn johtamassa fundamentalismiprojektissa. Hankkeeseen osallistui satoja tutkijoita eri puolilta maailmaa ja sen tuloksia julkaistiin teossarjassa, joka käsittää viisi paksua nidettä (Marty & Appleby 1991; 1993a; 1993b; 1994; 1995). Teossarja on edelleen erittäin käyttökelpoinen ja edustaa huipputason kansainvälistä tieteellistä asiantuntemusta fundamentalismista maailmanlaajuisena ilmiönä. Vaikka fundamentalismia on lähestytty uskontotieteessä myös monilla muilla tavoilla ja teoreettisista selitysmalleista kiistellään, fundamentalismiprojektin tuottama kuvaileva aineisto on laajuudessaan ainutlaatuinen tietolähde.

 

Kyseisessä hankkeessa fundamentalismia päädyttiin luonnehtimaan viiden ideologisen ja neljän organisatorisen piirteen kautta. Viisi fundamentalismille tunnusomaista ideologista piirrettä ovat:

1) Reaktiivisuus uskonnon marginalisoitumiseen

2) Selektiivisyys

3) Moraalinen dualismi

4) Absolutismi ja erehtymättömyys

5) Millennialismi ja messianismi

 

(1) Reagointi uskonnon marginalisoitumiseen. Modernin fundamentalismin perustava tunnuspiirre on huoli ja pelko oman uskonnollisen perinteen aseman heikkenemisestä yhteiskunnassa. Fundamentalistit kokevat uskonnollisen perinteensä olevan radikaalisti uhattuna. Monet tutkijat pitävät tätä fundamentalismin välttämättömänä piirteenä: mikäli tarkasteltavan uskonnollisen liikkeen perusorientaatio ei nouse jonkinlaisesta kriisin tunteesta ja intensiivisestä huolesta perinteen jatkuvuuden suhteen , kyse ei ole fundamentalismista. Tämä uskonnollista perinnettä koskeva uhka voi kuitenkin tulla monesta eri suunnasta ja se voidaan identifioida eri tavoin. Uhkaksi voidaan kokea paitsi modernisaatio ja sekularisaatio, myös jokin toinen uskonnollinen tai kulttuurinen perinne, samoin kuin sekulaari valtio tai sen instituutiot.

 

Fundamentalismismista tekee modernin ilmiön juuri se, että pääasiallisena vihollisena nähdään modernisaatio ja sekularisaatio, eikä muita uskonnollisia tai kulttuurisia traditioita. Esimerkiksi intialainen sosiologi T. N. Madan (1995) on osoittanut, että intialaisessa islamissa on esiintynyt kauan ennen modernia aikaa tiukkanormisia ja puhdasoppisuutta korostavia liikkeitä, jotka ovat kamppailleet ympäröivään hindulaiseen yhteiskuntaan sulautumista vastaan. Tämä osoittaa, että fundamentalismin kaltaisia ilmiöitä voi esiintyä missä tahansa tilanteesa, jossa uskonnollinen traditio näyttää marginalisoituvan ja menettävän asemaansa jonkin hegemonisen kulttuurin paineessa.

 

(2) Selektiivisyys. Fundamentalistit eivät puolusta traditiota koskaan kokonaisuutenaan, vaan ne aktiivisesti valikoivat perinteestään joukon keskeisiä elementtejä, joihin tradition nähdään tiivistyvän. Koska traditio on uhattuna, se tiivistetään luovuttamattomiin ydinosatekijöihinsä. Vastaavasti fundamentalistit valikoivat määrättyjä moderneja piirteitä ympäröivästä kulttuurista. Tämä koskee erityisesti modernia teknologiaa ja viestintävälineitä, joiden käytössä fundamentalistit ovat usein hyvin taitavia. Myös vastustuksen kohteiden suhteen ollaan valikoivia. Tyypillinen keskitetyn vastustuksen kohde varsinkin Pohjois-Amerikassa on ollut evoluutioteoria, abortti sekä seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet.

 

(3) Moraalinen dualismi. Dualistinen eli manikealainen maailmankuva on myös fundamentalistisisssa liikkeissä toistuva piirre. Kyse on maailmankuvasta, jossa todellisuus jaetaan yksiselitteisiin ja kompromissittomiin hyvän ja pahan, valon ja pimeyden alueisiin. 

 

(4) Absolutismi ja erehtymättömyys. Fundamentalisteja yhdistää myös määrätynlainen helposti tunnistettava lähestymistapa uskonnollisen auktoriteetin lähteisiin, erityisesti pyhiin kirjoihin. Kirjoituksia pidetään kirjaimellisesti tosina, erehtymättöminä ja absoluuttisen auktoritatiivisina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisi olemassa jokin yhteisesti jaettu fundamentalistinen tulkinta Raamatun tai Koraanin opetuksista. Käytännössä kaikki raamattufundamentalistit päätyvät aivan erilaisiin käsityksiin pyhän tekstin opetuksista. Vaikka kaikki kristityt fundamentalistit ovat kreationisteja, erilaisia kreationistisia teorioita maailman luomisesta on lukuisia. Kyse on pelkästään siitä, että kriittiset ja rationaaliset tulkintatavat kiistetään.

 

(5) Millennialismi. Fundamentalistisille liikkeille on ominaista myös kosmisen taistelun kautta tulkittu historiankäsitys, joka päätyy hyvän lopulliseen voittoon ja historian päättymiseen. Tämä piirre on luonteenomainen Lähi-idän uskonnoille, mutta hieman yllättäen se esiintyy myös hindufundamentalistien ajatuksissa ”Raman kuningaskunnasta”.

 

Fundamentalismin neljä organisatorista piirrettä ovat puolestaan seuraavat:

(1) Jäsenet koostuvat ”valituista”. fundamentalistisissa liikkeissä jäsenet käsittävät itsensä erityisen jumallisen kutsun saaneiksi tai valituksi joukoksi pelastettuja.

 

(2) Jyrkät rajat. Rajojen ylläpidon ja ulkopuolisista yhteisöistä erottautumisen teema on keskeinen fundamentalismia määrittävä tekijä. Tämä ilmenee puheessa ilmenevin tilallisin metaforin, sekä usein myös konkreettisina asumisjärjestelyinä.

 

(3) Autoritäärisyys. Fundamentalistisissa organisaatioissa karismaattinen johtajuus on hyvin tavallinen. Koska liikkeillä on vaikeuksia käsitellä sisäisiä erimielisyyksiä, niillä on taipumus fragmentoitua karismaattisten johtajien ympärille.

 

(4) Käyttäytymisvaatimukset. Fundamentalistisille liikkeille on luonteenomaista vaatia jäseniltä selkeiden ja ulkoisesti tunnistettavien käyttäytymisnormien noudattamista. Kiellettyjen asioiden listat ovat yleensä hyvin tarkasti määriteltyjä ja ne koskevat tavallisesti pukeutumista, ravintoa, nautintoaineiden käyttöä, parinvalintaa sekä viihteen ja kirjallisuuden kulutusta. Ryhmän tunnukset näkyvät usein ulospäin ja toimivat siten kulttuurisina merkitsijöinä ja ryhmäidentiteetin tunnuksina.

 

Monet tutkijat ovat korostaneet, että nämä piirteet eivät muodosta satunnaista listaa, vaan että ne muodostavat yhdessä funktionaalisen järjestelmän, jonka osatekijät vahvistavat ja ylläpitävät toinen toisiaan. Jokainen näistä piirteistä voidaan nähdä eräänlaisena magneettina, joka vetää puoleensa kaikkia muitakin mainittuja piirteitä, jolloin lopputuloksena on helposti tunnistettava ideoiden ja organisatoristen piirteiden konstellaatio. Fundamentalismi voidaan toisin sanoen nähdä uskonnollisena järjestelmänä, joka koostuu useasta toisiaan vahvistavasta piirteestä, jotka ilmaantuvat todennäköisimmin tilanteissa jossa uskonnollinen perinne nähdään uhatuksi. Tiivistäen voisi sanoa, että kyseessä on eräänlainen pelon ja vastarinnan teologia.

 

Fundamentalistinen uskonnollinen järjestelmä, jolla on oma itsenäinen ja tunnistettava logiikkansa, voi kuitenkin ammentaa käsitteet ja symbolit mistä tahansa uskonnollisesta perinteestä. Kun hindut kokevat asemansa uhatuksi, he luonnollisesti etsivät ja valikoivat hindulaisesta perinteestä omaa vastarintaansa tukevia elementtejä. Vastaavasti muslimit, kristityt ja juutalaiset valikoivat omasta perinteestään teemoja ja käsitteitä. Kuitenkin ne voivat kaikissa tapauksissa tuottaa absolutistisen, dualistisen ja millennialistisen uskonnollisen järjestelmän, jotka muistuttavat hämmästyttävällä tavalla muiden uskontojen fundamentalismia. Absoluuttisen auktoriteettirakenteen omaksuminen ja dualistinen maailmankuva johtavat suurella todennäköisyydellä sosiaaliseen eristäytymiseen ulkopuolisesta maailmasta erottautumiseen. Tätä erottautumista puolestaan palvelevat ehdottomat ja kalliit pukeutumis- ja käyttäytymisnormit, jotka erottavat valittujen joukon langenneesta maailmasta.

 

Tarkastelutavasta seuraa myös, että mikään edellä luetelluista fundamentalismin yhdeksästä piirteestä ei yksinään riitä määrittämään mitään yhteisöä fundamentalistiseksi. Puhdaspiirteinen fundamentalismi pitää siis sisällään kaikki edellä luetelluista piirteistä. Käytännössä fundamentalismi voidaan kuitenkin määritellä väljemmin. Esimerkiksi fundamentalismiprojektin tutkijat määrittävät fundamentalismin ”selkeästi erotettavissa olevaksi uskonnollisen aktivismin muodoksi, jossa tosiuskoviksi itsensä määrittävät pyrkivät taistelemaan uskonnollisen identiteetin murenemista vastaan, lujittamaan yhteisön rajoja sekä luomaan vaihtoehtoja sekulaareille instituutioille ja käyttäytymismuodoille” (Almond, Sivan & Appleby 2003, 17). On siis syytä huomata, että tämänkaltainen määritelmä pitää jos sisällään varsin monta ehtoa ja on siksi varsin tiukka. Pelkästään konservatiiviseen uskontulkintaan sitoutuvia ei voida tämän määritelmän perusteella nimittää fundamentalisteiksi.

 

Tässä katsannossa myös korostuvat fundamentalismin sosiaaliset piirteet. Fundamentalistinen ajattelutapa johtaa äärimmäisen vahvaa yhdenmukaisuutta korostaviin sosiaalisiin yhteisöihin, joissa yksilö luovuttaa suuren osan voimavaroistaan yhteisön palvelukseen. Yhteisön ja sen edustaman perinteen olemassaolon ja selviytymisen kannalta tämä on usein selviytymistä edistävä strategia. Monet uskonnolliset vähemmistöt ovat vuosisatojen varrella kyenneet välttämään sulautumisen noudattamalla jotakin fundamentalismin kaltaista strategiaa, jolla yhteisön rajoja ja identiteettiä on vahvistettu. Yksilön kannalta tällainen voimakas yhteisöllisyys voi kuitenkin olla epäedullista. Joidenkin yhteisöjen jäsenyydellä on yksilölle todella korkea hinta.

 

Fundamentalismia koskevia väärinkäsityksiä

 

Fundamentalismin käsitteeseen liittyy kuitenkin monia ilmeisiä väärinkäsityksiä. Ensimmäinen ja tärkein niistä koskee fundamentalismin suhdetta väkivaltaan. Kaikki fundamentalistit eivät suinkaan kannata väkivaltaa. Vaikka fundamentalismissa on piirteitä, jotka oleellisesti korottavat väkivaltaisen konfliktin todennäköisyyttä, väkivaltaa ei voida pitää fundamentalismia määrittävänä piirteenä. Fundamentalismin käsite myös vääristyy merkittävästi, jos se rajataan koskemaan ainoastaan militantteja ja väkivaltaisia ryhmiä. On tärkeää pystyä kysymään, miksi jotkut fundamentalistiryhmät turvautuvat väkivaltaan ja toiset eivät. Fundamentalistinen maailmankuva on osa selitystä, mutta ei koko selitys.

 

Toinen tavallinen fundamentalismia koskeva väärinkäsitys seuraa edellisestä. Mikäli fundamentalismi nähdään ylikorostetun väkivaltaisena ilmiönä, monet ovat taipuvaisia ajattelemaan, että kyseessä ei ole aidosti uskonnollinen ilmiö lainkaan, vaan että ilmiön taustalta löytyy muita, arkisempia selityksiä. On nimittäin varsin helppo osoittaa, että fundamentalistien omassa uskonnollisessa perinteessä – olipa tämä sitten kristinusko, juutalaisuus, islam tai jokin muu perinne – on löydettävissä selkeitä kehotuksia väkivallasta pidättäytymiseen. Tästä seuraa helposti se ajatus, että kyse on tosiasiassa muista pyrkimyksistä, jotka on vain ”verhottu uskonnon kaapuun”. Äärimmilleen vietynä tämä tarkoittaa, että määrätyt ryhmät olisivat ajautuneet esimerkiksi maallisten intressiristiriitojensa takia väkivaltaiseen konfliktiin täysin uskonnosta riippumattakin.

 

Tämä käsitys on kuitenkin ongelmallinen. Jos kyseessä olisi vain vallan tai aineellisten etujen tavoittelu, jää selittämättä, miksi näitä asioita tavoitellaan niin epärationaalisilla, kalliilla ja tehottomilla keinoilla. Fundamentalismin analyysit ovat osoittaneet kiistattomasti, että on olemassa uskonnollisesti motivoitua väkivaltaa. Ei tarvitse lukea kovinkaan paljoa uskonnollisten terroristien kirjoittamaa materiaalia tajutakseen, että näitä ihmisiä ajaa kiihko, joka nousee vahvasta uskonnollisesta maailmankuvasta. Se, onko tällainen uskonnollisuus oikeaoppista jonkin laajemman perinteen näkökulmasta, on erillinen teologinen kysymys.

          

On myös esitetty täysin vastakkaisia tulkintoja fundamentalismin ja väkivallan suhteesta. Joidenkin mielestä fundamentalistinen väkivalta on pelkästään looginen seuraus siitä, että uskonto otetaan vakavasti. Yhdysvaltalainen uskontokriitikko Sam Harris pyrki hiljattain suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan Uskon loppu (2007) osoittamaan, että maailman ongelmana on islam itse, eikä ”terrorismi”. Harrisin mukaan terroristit yksinkertaisesti todella uskovat, mitä sanovat uskovansa, toisin kuin muut muslimit. Harris kuitenkin unohtaa, että islamin pyhissä teksteissä ja traditioissa on myös muita uskomuksia kuin ne, joita fundamentalistit korostavat. Toisin sanoen hän lankeaa fundamentalistien retoriseen ansaan koskien kirjaimellista uskoa. Tosiasiassa fundamentalistit ovat hyvin valikoivia sen suhteen, mihin asioihin uskotaan kirjaimellisesti. Voidaan yhtä perustellusti väittää, että mikäli terroristit todella uskoisivat siihen, mitä sanovat uskovansa, he eivät turvautuisi väkivaltaan.

 

Joka tapauksessa uskonnollisten perinteiden sisäinen moninaisuus ja ristiriitaisuus ovat empiirisiä tosiasioita, jotka tulee ottaa vakavasti. Uskonnot eivät ole ehyitä ja loogisia kokonaisuuksia, vaan kokoelmia perinteitä ja uskomuksia, joista valikoidaan ajankohtaisessa sosiaalisessa tilanteessa elementtejä, jotka palvelevat tiettyä tarkoitusta. Fundamentalismin kohdalla tarkoituksena on sosiaalinen ja poliittinen vastarinta. Saman uskonnollisen tradition sisällä eri fundamentalistiryhmät päätyvät tulkinnoissaan ja strategioissaan usein aivan eri ratkaisuihin, vaikka jokainen väittää perustavansa käsityksensä pyhän kirjan kirjaimelliseen ja ilmeiseen merkitykseen. Voidaan jopa sanoa, että mikään uskontulkinta ei johda niin kirjaviin lopputuloksiin kuin kirjaimellinen pyhien tekstien tulkinta.

 

Fundamentalismien suhde ympäröivään yhteiskuntaan

 

Fundamentalistisen väkivallan kysymyksen kannalta on syytä tarkastella lähemmin fundamentalististen liikkeiden suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan. Eri liikkeiden ulkopuolisiin kohdistaman aggressiivisuuden aste vaihtelee merkittävästi ja on oleellisen tärkeää kyetä tunnistamaan näitä eroja. Aidosti vaaralliset liikkeet on syytä kyetä erottamaan harmittomista. Lisäksi yksi ja sama liike voi vaihtaa strategiaa eri tilanteissa ja on tärkeää osata tunnistaa erilaisten strategioiden luonteenomaiset tunnuspiirteet. Tutkijat Gabriel Almond, Emmanuel Sivan ja Scott Appleby (1995) ovat identifioineet neljä tapaa, joilla fundamentalistit voivat olla vuorovaikutuksessa ulkopuolisen maailman kanssa.

Nämä ovat

1) maailman valloittaminen,

2) maailman muuttaminen,

3) maailman luominen, sekä

4) maailman kieltäminen.

 

(1) Maailman valloittajien strategiana on ottaa haltuunsa yhteiskunnan rakenteet kumouksellisen toiminnan kautta. Yhteiskunnan resurssit ja pakkokeinot pyritään saamaan suoraan liikkeen omaan hallintaan. Kyseessä on siis radikaali, kumouksellinen fundamentalismi, joka pyrkii valtaan enemmän tai vähemmän aggressiivisin keinoin. Tämä strategia on omiaan tuottamaan väkivaltaisia yhteenottoja ja siinä yleensä julistetaan avoimesti väkivaltaisen kamppailun oikeutuksen puolesta.

 

Kristillisessä maailmassa tällaista strategiaa edustaa niin kutsuttu dominionismi tai kristillinen rekonstruktionismi. Kyseessä on lähinnä Yhdysvalloissa vaikuttava kalvinismista ammentava kristillinen suuntaus, jonka mukaan valta yhteiskunnassa kuuluu kristityille ja että yhteiskunta tulee perustaa raamatulliselle laille. Kristityt on kutsuttu ottamaan valtaansa (dominion) koko maailma, kuten he luomiskertomusta tulkitsevat (1 Moos. 1:28). Suuntauksen keskeisimpänä vaikuttajana pidetään Rousas John Rushdoonya (1916–2001), joka kirjassaan Institutes of Biblical Law (1973) argumentoi, että kristityt ovat Jumalan uusi valittu kansa, jonka tehtävä on luoda kristillinen valtio, josta moraalittomat ja parannukseen kykenemättömät yksilöt on tuhottava. Kuolemanrangaistusta olisi sovellettava muiden muassa sellaisiin rikoksiin kuin aviorikos, jumalanpilkka, homoseksuaalisuus, astrologia, insesti, vanhempien lyöminen sekä esiaviollinen seksi (Hedges 2008).

 

(2) Maailman muuttajien strategiana puolestaan on pyrkiä vaikuttamaan yhteiskunnan rakenteisiin, instituutioihin, lakeihin ja tapoihin sisältäpäin. Tämä strategia tuottaa väkivaltaisten yhteenottojen sijasta herkästi erilaisia ”kulttuurisotia”, joissa käydään julkisen debatin ja mielipiteenmuokkauksen keinoin kamppailua yhteisistä normeista ja lainsäädännöstä. Strategian toteuttamisareenana on kansalaisyhteiskunta, ei niinkään taistelukenttä.

          

Vaikka evankelikalismi eli evankelioiva herätyskristillisyys onkin tänä päivänä varsin monimuotoinen kristillisyyden suuntaus, Billy Grahamin edustama epäpoliittinen evankelikaalinen kristillisyys edustaa pitkälti tällaista transformatiivista strategiaa. Grahamin mukaan Jeesuksella ei ollut poliittista puoluetta ja hänen mielestään kaikkien ihmisten saavuttamiseksi evankelistojen pitäisi pysytellä riippumattomina poliittisista ryhmittymistä. Evankelikalismin keskeisiä ajatuksia ovat kuitenkin Raamatun erehtymättömyyden ja auktoriteetin korostus, henkilökohtaisen kääntymyksen tarpeellisuus sekä evankelioimisen välttämättömyys ja kiireellisyys. Sen mukaan Raamatun opetusta on suojeltava modernin ajattelun rappiolta ja että liikkeen teologiaa on sovellettava nykyajan yhteiskunnan sosiaalisten kysymysten ratkaisuun. Evankelikaaliset kristityt ovat kampanjoineet abortin sallivaa lainsäädäntöä vastaan, vastustaneet seksuaalivähemmistöjen oikeuksien laajentamista sekä pyrkineet tuomaan kreationistista vaihtoehtoa evoluution rinnalle kouluopetukseen.

 

(3) Maailman luojat ovat puolestaan fundamentalisteja, jotka suuntaavat huomiota enemmän sisäänpäin, maalliselle yhteiskunnalle vaihtoehtoisen todellisuuden pystyttämiseen sekä oman kannatuspohjansa laajentamiseen, kuin ulkopuolisen yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen. Päämääränä on luoda kokonaisvaltaisia vaihtoehtoisia sosiaalisia rakenteita ja instituutioita, jotka tarjoavat selkeän vaihtoehdon valtavirran kulttuurille. Tälle strategialle luonteenomaisin ulkopuolisen vuorovaikutuksen muoto on lähetystyö, jonka kautta pyritään lisäämään oman yhteisön kannatuspohjaa.

 

(4) Maailman kieltäjien strategiana ei ole pyrkiä vaikuttamaan ulkopuoliseen yhteiskuntaan lainkaan, vaan siinä pyritään yksinomaan ylläpitämään omaa erillistä sosiaalista todellisuutta ja sen puhtautta. Siinä keskitytään tyypillisesti eniten kasvatukseen, perhe-elämään sekä uskonnollisiin rituaaleihin. Nämä ryhmät pyrkivät usein rajoittamaan kaikkea kanssakäymistä ulkopuolisten kanssa.

 

Juutalaisuuden piirissä esimerkiksi ääriortodoksit edustavat pitkälti tämäntyyppistä strategiaa. Ääriortodoksisuus kehittyi niiden toimesta, jotka ryhtyivät vastustamaan reformijuutalaisten uudistuksia 1800-luvulla. Ääriortodoksisuudessa torjuttiin kaikki poikkeamiset perinteisestä juutalaisesta uskosta ja kaikki sopeutuminen valtakulttuuriin. Ääriortodoksien piiristä nousi nopeasti joukko hyvin eristäytyneitä ja keskitettyjä yhteisöjä. Myös kristinuskossa on vaikuttanut lukematon määrä maailmasta vetäytymään pyrkiviä uskonnollisia lahkoja.

 

Fundamentalismi ja liberaali uskonnollisuus

 

Fundamentalismin ymmärtämisen kannalta eräs keskeisimpiä kysymyksiä on sen suhde modernisaatioon. Fundamentalismilla viitataan uskonnolliseen orientaatioon, joka yhtäältä pitää sisällään moderneja ja innovatiivisia piirteitä, ja toisaalta myös esimoderneja, traditionaalisia piirteitä. Vaikkakin fundamentalistit korostavat pitävänsä yllä oikeaa perinteistä uskoa tai oikeaa perinteistä elämäntapaa, se tapahtuu yhtä kaikki erilaisia elementtejä valikoiden ja siten uutta luoden. Fundamentalistit kritisoivat säännöllisesti perinteensä konservatiivisten edustajien kyvyttömyyttä vastata tarpeeksi tehokkaasti aikansa haasteisiin. Tiivistäen voidaan sanoa, että fundamentalistit taistelevat modernisaatiota vastaan käyttämällä hyödykseen modernisaation tarjoamia välineitä. Samalla korostetaan voimakkaasti omaa erityistä legitimaation lähdettä, joka on puhdistetussa traditiossa.

 

Yleisimmin esitetty tieteellinen selitys fundamentalistisille liikkeille on, että ne ovat vastareaktioita modernisaation tuomille sosiaalisille ja kulttuurisille muutoksille (mm. Riesebrodt 1998; Bruce 2000; Ruthven 2004). Tässä katsannossa fundamentalismi on perin juurin moderni ilmiö ja sitä onkin luonnehdittu radikalisoituneeksi traditionalismiksi (Riesebrodt 1998). Fundamentalismin vastapoolina monissa uskontoperinteissä esiintyy liberaaleja suuntauksia, joiden yhteisenä piirteenä on pyrkimys uudistaa traditioitaan vastaamaan paremmin nykyaikaista tietämystä ja ihmisten muuttuneita elinolosuhteita. Tässä näkökulmassa liberaalia uskonnollisuutta on selitetty moderniin yhteiskuntaan mukautumisreaktiona.

 

Tämä on kuitenkin ongelmallinen näkökulma. Uskonnollisten perinteiden sisäinen polarisaatio liberaaliin ja tiukkanormiseen leiriin heijastaa yleisempiä uskonnollisen perinteen välittymiseen liittyviä mekanismeja, eikä pelkästään reaktiota modernisaatioon. Vaikka onkin todennäköistä, että modernisaation myötä tapahtunut nopea yhteiskunnallinen muutos on toiminut tämän polarisaation polttoaineena, vähintään yhtä tärkeää on ottaa huomioon uskonnollisiin käsitejärjestelmiin itseensä liittyvät erityispiirteet.

 

Liberaaleille näkemyksille on monissa uskonnoissa ollut ollut ominaista korostaa pyhien kertomusten kontekstuaalista tulkintaa. Tämä voi johtaa kertomusten kaikenkattavaan ”demytologisointiin” modernismin hengessä mutta tyypillisempänä vaatimuksena on, että kertomuksia tulkitessa tulisi huomioida niiden syntytilanteeseen liittyvät olosuhteet. Vastaavasti fundamentalistiset suuntaukset korostavat pyhien tekstien ilmeistä, lukijalle välittömästi tekstistä hahmottuvaa merkitystä.

 

Pyhien tekstien tulkintaan liittyvät kysymykset eivät kuitenkaan ole ainoita liberaaleja ja fundamentalisteja erottelevia piirteitä. Liberaaleille suuntauksille on lisäksi ominaista uskonnollisten totuuksien salaperäisyyden korostaminen. Liberaalissa uskonnollisuudessa korostetaan inhimillisen tiedon rajallisuutta ja vajavaisuutta suhteessa Jumalaan tai perimmäiseen todellisuuteen. Tästä kuitenkin seuraa, että kaikki tätä perimmäistä todellisuutta koskevat väittämät saavat oman erityisluonteensa. Ne erotetaan uskontotuuksiksi erotuksena maallisesta tiedosta tai joskus relativisoidaan kokonaan. Fundamentalistisissa suuntauksissa sen sijaan partikulaarien uskontojen partikulaareilla väittämillä katsotaan olevan totuusarvo aivan samalla tavoin kuin muilla maailmaa koskevilla väittämillä. Uskontotuuksia ja tieteellisiä totuuksia ei eroteta toisistaan. Mikäli jossakin toisessa uskonnossa väitetään muuta kuin omasa, katsomukset ovat ristiriidassa keskenään ja vain toinen katsanto voi ristiriidatta olla todenmukainen.

 

Uskonto nähdään liberaaleissa suuntauksissa myös syvästi henkilökohtaiseksi asiaksi, josta seuraa vaatimus kunnioittaa jokaisen yksilön erityistä ja ainutlaatuista suhdetta korkeampiin voimiin. Fundamentalistit ovat tässäkin toisella linjalla, heidän mukaansa uskonto on myös julkinen ja yhteisöllinen asia. Hyvän uskovan on pyrittävä luomaan yhteiskunnasta sellainen, että uskonnollisia normeja on ihmisten mahdollista noudattaa.

 

Liberaalissa uskonnollisuudessa korostetaan vahvasti uskonnon käytännöllistä arvoa. Jos uskonto tukee inhimillistä elämää, se on hyvää. Tässä katsannossa uskonnollisten oppien yksityiskohdilla ei ole vastaavaa merkitystä kuin sillä, mitä näiden oppien omaksumisesta seuraa käytännön elämänlaadun tasolla. Uskonnon ansioita arvioidaan episteemisen totuuden sijasta mieluummin niiden konkreettisten seuraamusten kuten terveydellisten, psykologisten tai sosiaalisten vaikutusten kautta. Fundamentalistit puolestaan katsovat, että oppiin sitoutuminen ja sen julkinen puolustaminen saattavat edellyttää toimintaa, joka ulkopuolisista näyttää tuomittavalta tai vahingolliselta, kuten agressio. Kuitenkin, kuten edellä nähtiin, fundamentalistit ajattelevat mielellään, että jalo päämäärä voi pyhittää myös äärimmäiset keinot.

 

Kaikista näistä piirteistä seuraa liberaalille uskonnollisuudelle ominaiset suvaitsevaisuuden, moniarvoisuuden, individualismin piirteet, sekä luonteenomainen konkreettisiin sosiaalisiin ongelmiin kohdistuva huomio. Samalla sille on väistämättä tyypillistä määrätty epämääräisyys opillisissa kysymyksissä ja laimea suhtautuminen leimallisemmin uskonnollisiin aktiviteetteihin. On ilmeistä, että tämänkaltainen uskonnollinen orientaatio on paremmin yhteensovitettavissa erilaisiin kulttuurisiin ympäristöihin kuin fundamentalistinen orientaatio. On kuitenkin harhaanjohtavaa luonnehtia sitä pelkästään modernin maailman tuotteeksi. Kyse on teologisista ratkaisuista, joilla on oma teologinen koherenssinsa, ja joista monet ovat esiintyneet jo paljon ennen modernisaatiota.

 

Kirjallisuus

 

Almond, Gabriel A., R. Scott Appleby & Emmanuel Sivan 2003: Strong Religion. The Rise of Fundamentalisms around the World. Chicago: University of Chicago Press.

 

Bruce, Steve 2000: Fundamentalism. Cambridge: Polity Press.

 

Harris, Sam 2007: Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

 

Hedges, Chris 2008: American Fascists. The Christian Right and the War on America. London: Vintage.

 

Madan, T. N. 1995: From Orthodoxy to Islam: A Thousand Years of Islam in South Asia. In Martin E. Marty & R Scott Appleby (eds.), Fundamentalisms Comprehended, 188-320. Chicago: University of Chicago Press.

 

Marty, Martin E. & R. Scott Appleby (eds.) 1991: Fundamentalisms Observed. (The Fundamentalism Project, vol. 1) Chicago: University of Chicago Press.

 

Marty, Martin E. & R. Scott Appleby (eds.) 1993a:. Fundamentalism and Society. (The Fundamentalism Project, vol. 2) Chicago: University of Chicago Press.

 

Marty, Martin E. & R. Scott Appleby (eds.) 1993b: Fundamentalisms and the State. (The Fundamentalism Project, vol. 3) Chicago: University of Chicago Press.

 

Marty, Martin E. & R. Scott Appleby (eds.) 1994: Accuonting for Fundamentalisms. (The Fundamentalism Project, vol. 4) Chicago: University of Chicago Press.

 

Marty, Martin E. & R Scott Appleby (eds.) 1995: Fundamentalisms Comprehended. (The Fundamentalism Project, vol. 5) Chicago: University of Chicago Press.

 

Riesebrodt, Martin. 1998 (1993): Pious Passion. The Emergence of Modern Fundamentalism in the United States and Iran. Trans. Don Reneau. Berkeley: University of California Press.

 

Ruthven, Malise 2004: Fundamentalism. The Search for Meaning. Oxford: Oxford University Press.

 

Zoba, Wendy Murray 2005: The Beliefnet Guide to Evangelical Christianity. New York: Doubleday.

______

Kimmo Ketola, FT, Kirkon tutkimuskeskus

Esitelmä Yhteinen fundamentalismi -seminaarissa 5.3.2008.

Tieteellisten seurojen talo

Kirkkokatu 6, Helsinki

 


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190