Arkkipiispa Jukka Paarma avasi Suomen Ekumeenisen Neuvoston syyskokouksen Vaasassa 8.10.2009. Hän otti esille oikeuden oman uskonnon opetukseen.
Lasten ja lapsiperheiden asema yhteiskunnassamme herättää monella tavoin huolta. Yksi suurimmista köyhyysloukkuun pudonneista ryhmistä on tällä hetkellä lapsiperheet. Tämä ei kuitenkaan koske ollenkaan kaikkia lapsiperheitä, vaan on seurausta yhteiskunnan sosiaalisesta polarisoitumisesta. Samalla kun toisilla lapsilla on yltäkyllin mahdollisuuksia harrastuksiin, opiskeluun, matkailuun ja kuluttamiseen, on toisaalla suuri joukko niitä perheitä, joiden mahdollisuudet mainitunlaisiin asioihin ovat olemattoman heikot.
Tästä yhteiskunnan kahtiajakautumisesta olemme saaneet kokemusta seurakunnissammekin. Diakoniatyöntekijöiden vastaanotot ja tapaamiset merkitsevät laajaa ja herkkää kosketuspintaa suomalaisen yhteiskunnan todellisuuteen. Vaikka suurin osa suomalaisista on voinut hyvin ja elänyt turvatusti ilman suuria taloudellisia huolia, on diakonian kenttämme viestinyt kuitenkin entistä enemmän hyvinvoinnin varjopuolista. Viestien mukaan olennaista on, että perusturvan taso on jäänyt jälkeen muusta tulokehityksestä ja sen myötä yhteiskuntamme on voimakkaasti polarisoitunut. Viime aikoina koetun taloudellisen taantuman kasvu kärjistää entisestään tätä asetelmaa. On todella syytä olla huolissaan siitä, miten yksittäisten ihmisten ja perheiden käy irtisanomisuhkien, lomauttamisten ja muiden yksityisten ihmisten ja työpaikkojen talouteen liittyvien uhkien alla. Miten perheet tämän kaiken keskellä jaksavat?
Lasten ja nuorten henkinen pahoinvointi sekä mielenterveysongelmat ovat tulleet viime aikoina monin tavoin esille. Lukiolaistyttöjen masennustapaukset ovat lisääntyneet huippulukuihin, nuorten miesten puolella taas esimerkiksi varusmiespalveluksen mielenterveydellisistä syistä keskeyttämään joutuneiden määrät ovat hälyttävän suuret. On syytä kysellä, miksi hyvinvointivaltio tuottaa niin paljon pahoinvointia heikoimmille jäsenilleen.
Kirkkoja ja kristillisiä yhteisöjä kiinnostaa erityisesti se, millaisia arvoja, millaista moraalia ja elämänkatsomusta lapsillemme ja nuorillemme nyt tarjotaan. Tämän päivän länsimaisissa yhteiskunnissa pidetään itsestään selvänä, että kaikille ihmisyksilöille taataan ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus. On myös selvää, että jokaisella lapsella on oikeus samoihin vapauksiin. Ketään lasta ei saa pakottaa uskontoa tai vakaumusta koskevissa asioissa. Senkin tiedämme, että vanhemmilla on sekä oikeus että velvollisuus opastaa lasta käyttämään oikeuttaan ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen tavalla, joka vastaa lapsen kehittyviä valmiuksia.
Aivan viime aikoina on julkiseen keskusteluun noussut kysymys koulun uskonnonopetuksesta. Aihehan on esillä aina muutaman vuoden väliajoin. Sen taustalla on ollut useimmiten uskonnottomia ja kristinuskoon kielteisesti suhtautuvia. Taustatukea he ovat saneet niiltä poliittisilta ynnä muilta tahoilta, jotka haluaisivat siirtää uskonnon kokonaan pois julkisen elämän piiristä tiukasti ainoastaan ihmisten yksityisasiaksi. Keskustelua on lisäksi leimannut suuressa määrin tietämättömyys siitä, millaista uskonnonopetus koululakien ja opetussuunnitelmien mukaan tällä hetkellä todellisuudessa on.
Ensinnä tahdon todeta, että kuten uskonnonvapaus kuuluu myös uskonnonopetus ihmisen perusoikeuksiin. Se on todettu sekä oman maamme perustuslaissa että useissa kansainvälisissä asiakirjoissa. Niistä merkittävimmät ovat Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus, Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistus sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus. Tämän oikeuden toteutumisesta on yhteiskunnan pidettävä huolta.
Toiseksi on pidettävä mielessä, että lapsen uskontokasvatuksen antajia on kolme eri tahoa. Kaikilla on oma on tehtävänsä. Kirkon tehtävä nousee sen omista lähtökohdista. Sitä antavat esimerkiksi rippikoulut, lasten ja nuorten kerhot ja pyhäkoulut. Sen tehtävä on ohjata henkilökohtaiseen kristilliseen vakaumukseen. Kodin uskontokasvatus taas lähtee vanhempien arvomaailmasta, siitä millaisen hyvän elämän, millaiset arvot ja elämäntavat he tahtovat lapsensa elämän eväiksi antaa.
Koulun uskontokasvatuksen lähtökohtana ovat paitsi lapsen ja nuoren kasvatukselliset tarpeet myös yhteiskunnan tarve antaa koulussa sellainen sivistyksellinen opetus, joka tekee lapsista ja nuorista yhteiskunnan kannalta kypsiä, osaavia ja yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Juuri tältä pohjalta on uskonnonopetus nykyisin järjestetty. Se on uskonnonvapauslain mukaisesti selvästi erotettu uskonnollisten yhdyskuntien kasvatuksesta. Sitä osoittaa esimerkiksi se, ettei uskontoa opettavan tarvitse itse kuulua opetettavan uskontokunnan kirkkoon. Uskonnonopetuksen ja uskonnonharjoituksen välille on tahdottu tehdä selvä ero: edellinen kuuluu yhteiskunnalle, jälkimmäinen kirkkojen ja mahdollisesti kotien tehtäviin.
Koulun tehtävänä on antaa monipuolinen uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys ja aineksia henkilökohtaiseen, omaa kulttuuriperintöä arvostavan identiteetin ja itseymmärryksen kehittymiseen. Tämä saavutetaan perehtymällä nykyisen opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti monipuolisesti omaan uskonnolliseen kulttuuriperintöön sekä muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin ja kehittämällä vastuullista elämänasennetta. Yhteiskunnan verovaroin ylläpidettävän koululaitoksen tehtävä on palvella kansalaisten henkistä ja taloudellista, mutta myös hengellistä hyvinvointia. Tämä tehtävä velvoittaa koulua antamaan kansalaisille perusvalmiudet käsitellä uskonnollisia kysymyksiä riippumatta siitä, mikä heidän suhteensa uskontoon on.
Kaikille on tuttua, että uskonnolla on nykypäivän globaalissa maailmassa erittäin suuri merkitys. Kun yhteyttä pidetään toisen kulttuurin ihmisten kanssa, kaupan, politiikan tai muun kanssakäymisen merkeissä, on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää toisen ajattelua, kulttuuria ja uskontoa, jotka usein ovat lujasti kietoutuneet yhteen. Kunnioitus toisen vakaumusta kohtaan syntyy vahvasta omasta uskonnollisesta identiteetistä. Uskontojen välisessä yhteistyössä samoin kuin kirkkojen välisessä ekumeniassa on jo kauan sitten huomattu, että parhaiten keskusteluissa päästään eteenpäin, jos osallistujien oma uskonnollinen identiteetti on vahva. Se antaa ihmiselle aidon vapauden kohdata toisella tavalla ajatteleva kunnioittavasti ja ymmärtävästi.
Meillä kansan enemmistö on ymmärtänyt oman uskonnon opettamisen merkityksen. Kirkon tutkimuskeskuksen hiljakkoin tekemän kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset ”arvostavat asiallista, puolueetonta ja kiihkotonta uskonnonopetusta ja runsas enemmistö on nykyjärjestelmän kannalla”. Samasta asiasta kertonee nykyinen käytäntö. Viimeisimmän käytettävissä olevan tilaston mukaan vuonna 2007 peruskouluikäisistä osallistui evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen 94 prosenttia, ortodoksiseen noin yksi prosentti, muiden uskontojen opetukseen noin kaksi prosenttia ja elämänkatsomustiedon opetukseen noin kolme prosenttia. Näiden lukujen valossa ei tarvetta muutoksiin ole.
Kirkkomme on omalta osaltaan kannattanut nykyisiä uskonnonopetuksen yleisiä, kaikkea uskonnonopetusta koskevia tavoitteita. Niiden mukaan ns. oman uskonnon opetuksen tavoitteena on, että oppilas tuntee oman uskonnollisen taustansa, osaa kunnioittaa ihmisiä, joilla on erilainen vakaumus sekä pystyy elämään ja toimimaan eri kulttuureista tulevien ja eri tavoin ajattelevien ja uskovien ihmisten kanssa monikulttuurisessa maailmassa. Samoin se yhtyy yhteiskunnassa laajasti hyväksyttyyn pedagogiseen näkemykseen, että tavoitteet parhaiten saavutetaan juuri uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä kiteytyneen oman uskonnon periaatteen pohjalta
Uskontokasvatusta ei kuitenkaan voi eikä sitä tule jättää vain koulun ja kirkon tehtäväksi. Mielestäni erittäin tärkeä osapuoli on koti. Syvimmät vaikutteet lapsi saa kasvuympäristöstään, kodin ilmapiiristä, vanhempien ja sisarusten esimerkistä ja kotona välitetystä arvomaailmasta.
Jotkut vanhemmat ovat päättäneet, että lapsi kasvaessaan saa itse ratkaista uskontonsa ja sen mihin kirkkoon tämä mahdollisesti haluaa kuulua. Siksi he ovat sitä mieltä, etteivät anna minkäänlaista uskonnollista kasvatusta tai virikettä hänelle kotona. Tällainen ajattelu on ymmärtämätöntä uskonnonvapauden tulkintaa. Se, että jättäisimme lapsemme ilman uskonnollista kasvatusta, ei ole mahdollista. Kukaan ihminen ei synny tyhjiöön eikä kasva tyhjiössä. Ihminen syntyy yhteisöön ja kasvaa keskellä yhteisöä. Jos yksipuolisesti korostamme yksilön oikeutta ja kykyä luoda itsenäisesti oma maailmankuvansa unohdamme, että ne eivät synny tyhjästä. Ihminen tarvitsee rakennusaineksia. Ei ole mahdollista valita sitä, että ei valitse.
Uskonnottomaksi kasvattamaan pyrkiminen ei ole kovin perusteltua. Englantilainen kirjailija G. K. Chesterton kirjoitti aikanaan: ”Kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän ei ala uskoa ’ei-mihinkään’ vaan hän alkaa uskoa mihin tahansa. Tiukan ateistisen kasvatuksen omaksuneessa Neuvostoliitossa tämä viisaus tuli näkyviin. Kun kommunismi luhistui, vanha valta murtui ja ovet avautuivat myös eri uskonnollisille ryhmille, uskonnollisen tyhjiön täyttivät mitä erilaisimmat uskomukset. Perinteisten maailmanuskontojen ja niiden eri suuntien lisäksi kannatusta alkoivat saada myös muut uskonnontapaiset liikkeet.. Siellä, missä ei ole lainkaan annettu uskontoon liittyvää kasvatusta ja opetusta, uskonnollista tyhjiötä täyttävät esimerkiksi astrologia, kädestä ennustaminen, puiden jumalointi ja mitä merkillisimmät uskonlahkot ja uskomukset, joita ainakin meillä on usein pidetty taikauskona.
Lapselleen hyvää toivovat vanhemmat antavat tälle sitä hyvää, mitä heillä on. Minkä itse tietää hyväksi, sen haluaa vanhempi antaa elämän evääksi kasvavalle lapselleen. Oma turvallinen uskonnollinen identiteetti on hyvä tuki elämän eri vaiheissa. Tasapainoiseen kasvuun sisältyy toki mahdollisuus tutustua toisenlaisiin ajatuksiin. Siksi meillä Suomessa on koulujen uskonnonopetus, jossa perehdytään laajasti eri uskontoihin. Sen avulla yhteiskunta hoitaa tärkeää tehtäväänsä, ohjaamalla nuoriamme turvalliseen ja tasapainoiseen tulevaisuuteen.