SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Auktoriteetti kirkossa -sarjan päätös – Yhteisen suunnan etsimistä traditionalismin ja modernismin välistä Kristus-valoa seuraten

 

Kevätkauden 2015 kolmen ekumeenisen seminaarin sarja Auktoriteetti kirkossa huipentui Studium Catholicumissa pidettyyn paneelikeskusteluun 24. marraskuuta. Mukana oli nelisenkymmentä osallistujaa, kun joukkoon liittyi iloksemme myös ryhmä Kauniaisten lukiolaisia opettajansa johdolla. Alustajina toimivat professori Antoine Levy OP, piispa Matti Repo ja piispa Teemu Sippo. Kommenttipuheenvuorot käyttivät tutkija Heidi Zitting ja isä Vaslav Skopets. Seminaarin puheenjohtajina toimivat allekirjoittanut sekä isä Gabriel Salmela.

 

Seminaarisarja on ollut yksi osa Faith and Order -komission Kirkko: yhteistä näkyä kohti -lähentymisasiakirjan käsittelyä ja keskustelua Suomessa. Auktoriteetin teema – tai auktoriteetin kriisi – on muutenkin varsin akuutti ongelma etenkin moniarvoisessa Euroopassa ja eurooppalaisen kulttuuripiirin alueella. Se on myös maailmanlaajuinen haaste, joka liittyy keskeisesti myös kirkon perustehtävän hoitamiseen, todistamiseen ja palvelemiseen sekä ykseyden ja yhteyden rakentamiseen sekä jännitteiden käsittelyyn etenkin eettis-opillisissa kysymyksissä.

 

Rohkeutta etsiä myös ratkaisuja, jotka ovat valtavirta-ajattelua vastaan

 

Alkupuheenvuorossaan prof. Levy veti yhteen seminaarisarjan antia ja otti samalla kantaa laajemminkin ekumenian kentän nykytilaan. Hän totesi, että kirkon näkyvä ykseys ja ekumenia yleensä ei ole kovin muodikas teema. Yhtäältä teologisten oppikeskustelujen kautta on saatu aikaan merkittäviä tuloksia. Käytännöllisesti ajatellen oltaisiin niiden valossa jo lähellä ekumenian tavoitteiden toteutumista. Toisaalta opillisten dialogien menestys ei vakuuta, vaan kirkon näkyvä ykseys vaikuttaa ehkä utooppisemmalta kuin koskaan tai ainakaan pitkään aikaan. Hän kysyi, mikä on näkyvän ykseyden tavoitteen näkemisen ehkäisevä sumu.

 

Seminaarisarjan arvon hän näki siinä, että se tarjosi mahdollisuuden kokeelliseen vapaan keskustelun foorumiin, jossa voi virallista oppikeskustelua vapaammin esittää johtopäätöksiä. Keskustelujen lopputulosta hän pitää ”kiinnostavana pettymyksenä”. Liian vähän hänen mukaansa otettiin huomioon toisen näkökulma ja pitäydyttiin oman näkemyksen varjelemisessa. Esimerkiksi paavius voitaisiin hyväksyä luterilaisten kanssa, jos päästään yksimielisyyteen hänen toimimisestaan ”evankeliumin alla” ja ortodoksien kanssa, jos päästään sopimukseen vanhan kirkon patriarkaattien pohjalta hahmottuvasta pentarkiasta. Mutta mitä tarkoitetaan ”evankeliumin alla” olemisella jne.? Johannes Paavali II jo aikanaan avasi keskustelun paaviuden ymmärtämisestä, mutta siihen ei ole kovin hanakasti tartuttu. Prof. Levy totesikin, ettei usko kirkon näkyvän ykseyden riippuvan paavin viran määrittelystä! Näyttää siltä, että määrittelemättömyys sopii enemmän tai vähemmän kaikille.

 

Levy näkee pohjimmiltaan ekumenian etenemisen estävänä, sumussa olevana ”jäävuorena” sen, ettei oikein nähdä ”miksi” pitäisi tehdä rohkeita eteenpäin meneviä käytännön johtopäätöksiä. Katolinen kirkko on ortodoksisen ja luterilaisen logiikan välissä. Kaiken kaikkiaan kirkkoja yhdistää yritys etsiä kapeaa polkua traditionalismin ja modernismin karikoiden välistä. Tulee olla rohkeutta etsiä myös ratkaisuja, jotka ovat valtavirta-ajattelua vastaan – vapautta ja uskollisuutta.

 

Kuuntelemisen rakenteita vahvistettava

 

Matti Repo viittasi Jaroslav Pelikanin sanaan, että ”traditionalismi on elävien kuollutta uskoa ja elävä traditio kuolleiden elävää uskoa”. Hän kertoi esimerkin luterilaisen piispan viran hoitamisesta ja auktoriteetin toteuttamisesta käytännössä. Piispa ei ylhäältäpäin auktoritatiivisesti sanele esimerkiksi piispantarkastuksessa seurakunnassa vaan käyttää auktoriteettiaan, niin että seurakunnan erilaisista näkemyksistä voitaisiin yhdessä koota ja löytää sellainen ratkaisu, joka voitaisiin yhdessä hyväksyä parhaaksi seurakunnan ja sen tehtävän kannalta.

 

Hieman samantyyppinen kokemus välittyi piispa Teemu Sipon terveisistä roomalaiskatolisen kirkon perhesynodista Roomassa teemalla ”perheen kutsumus ja missio nykypäivän kirkossa”. Paavi Franciscus ei käyttänyt synodissa kuin alku- ja loppupuheenvuoron ja pyrki antamaan tilaa mahdollisimman aidolle ja todelliselle keskustelulle yhteisen suunnan hakemiseksi. Kokous toteutettiin siis kollegiaalisesti cum Petro, sub Petro (Pietarin kanssa, Pietarin alaisuudessa). Yhteisen tien (syn hodos) etsimisessä tarvittiin kuitenkin tiettyjä puitteita, tie ja menetelmä (met hodos).

 

Synodissa käytiin piispa Sipon mukaan aiempaa enemmän keskustelua. Homoseksuaalisuudesta puhuttiin vähän. Kävi selväksi, että kulttuurierot Länsi-Euroopan ja etenkin Afrikan kesken ovat tässä asiassa suuret. Keskustelua on vaikeaa, kuten muissakin kirkoissa.

 

Matti Repo kommentoi, että tässä tulee esiin samankaltaisuus myös luterilaisen kirkolliskokouksen keskustelujen kanssa. Usein ovat nykyään ongelmana kirkkojen autonomiset päätökset erillään toisistaan. Myös luterilaisten kesken tulisi vahvistaa toisten kuuntelemisen rakenteita itsemääräämisoikeus (autonomy) – toisen huomioon ottaminen (accountability) -akselilla.

 

Piispa on ennen muuta hengellisenä johtaja

 

Heidi Zitting toi kommentissaan esiin, miten viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana piispuuden asema Luterilaisessa maailmanliitossa on vahvistunut. On vain muutamia kirkkoja, joissa on edelleen presidentti piispan sijaan, mutta niissäkin keskustellaan piispuus-instituution käyttöön ottamisesta. Piispan virka ymmärretään yhä laajemmin hengellisen johtajan viraksi.

 

Isä Vaslav Skopets toi esiin, että myös ortodoksisessa kirkossa mietitään, mitä piispuuteen kuuluu. Piispat ovat tietyllä tapaa samassa asemassa muiden auktoriteettien kanssa nyky-yhteiskunnassa. Piispa on perusluonteeltaan hengellinen johtaja. Yhdessä haetaan ratkaisua ongelmiin, ei sanelemalla.

 

Paavi Franciscuksen malli auktoriteetille – voisivatko sen muutkin tunnustaa?

 

Esitin panelisteille kysymyksen, millaisen mallin auktoriteetin käyttämisestä kirkossa paavi Franciscus antaa ja voisiko sitä pitää ”evankeliumin alaisuudessa” toimimisena, niin että sen voisivat muutkin tunnustaa. Jos ei, niin mitä vielä puuttuu? Taustalla oli Essexissä syyskuussa pidetty seminaari auktoriteetista kirkossa moniarvoisessa Euroopassa. Siellä todettiin, että kirkkojen auktoriteetin uudelleen löytämisen ja säilyttämisen perustana on yhtäältä opetuslapseuden uskottava toteuttaminen, toisaalta paluu yhä uudelleen auktoriteetin lähteelle Raamatun kaanonissa ja kirkon sanoman ytimessä: Kristukseen ja evankeliumiin, joka on läsnä sanassa ja sakramenteissa, Raamatussa ja liturgiassa, Kirkon elämän sydämessä.

 

Vastauksissa tuli esiin, että nähdään paavin käyttävän palvelun auktoriteettia ja näyttävän konkreettisesti, mitä Kristuksen seuraaminen tänään voisi olla. On sanottu, että kun piispat tavallisesti saarnaavat köyhille ja syövät rikkaiden kanssa, hän saarnaa rikkaille ja syö köyhien kanssa. Kristuksen seuraaminen merkitsee samalla Kristuksesta todistamista. Teemu Sippo totesi, että katolisille ei riitä vain paavin ”kunniaprimaatti”, vaan häntä tarvitaan ratkaisijan roolissa vaikeissa tilanteissa. Muuten voi vallita subsidiariteetti, asioiden hoitaminen ja ratkaiseminen mahdollisimman lähellä. Piispa Matti Repo totesi, että paavi Franciscus inspiroi katolisten piispojen lisäksi myös luterilaisia piispoja, mutta he ovat usein varsin erilaisessa elämäntilanteessa jo siitä syystä, että ovat perheellisiä.

 

Gabriel Salmela teki lyhyen loppuyhteenvedon ja näki keskustelun tuoneen esiin auktoriteetin käsitteestä kirkossa monia eri ulottuvuuksia. Keskeistä on kysymys muutoksesta ja suhtautumisesta siihen. Olennaista on huoli kristinuskon sanoman esillä pitämisestä ja uskollisuudesta sille. Vatikaanin II konsiilin jälkeinen kehitys korreloi osaltaan piispojen aseman kehityksen kanssa luterilaisessa kirkossa. Yhteistä on huoli sieluista ja evankeliumista.

 

Tomi Karttunen

johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia

Evl. kirkkohallitus


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190