Rakas veli ja kanssapalvelija Leo, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa, arvoisat kutsuvieraat, rakkaat lapset Herrassa, tämän siunatun kirkon papisto ja kirkkokansa.
Mahdollisuus olla mukana näillä kirkkopäivillä on meille hengellisen ilon lähde, samoin kuin tämä tilaisuus puhua teille aiheesta ”Kirkko – Maailman toivo”
Toivo hengellisenä perushyveenä
Kleemens Aleksandrialainen huomautti 400-luvulla:” Jos et toivo, et koskaan tule tietämään mitä on toivosi tuolla puolen.” Toivo on elämän edellytys. Aivan kuin keho ei pysy hengissä ilman happea eikä sielu ilman uskoa, niin ei elämää voi olla ilman toivoa. Ja toivoa aina on. Uskovat ihmiset tietävät, että toivo on jumalallinen lahja. Toivo vahvistaa elämän tarkoituksen ja voittaa epätoivon. Toivo on vakaumus, että koskaan ei ole liian myöhäistä ja että meillä on aina merkitystä, yksilöinä ja yhteisöinä. Tämä näköala on juuri sitä, mistä uskossa on kysymys, ja se kertoo siitä mitä uskonnolliset yhteisöt voivat antaa.
Olemme saastuttaneet ympäristömme; huolimatta urheista yrityksistä kaikkialla maailmassa köyhyys ei näytä hellittävän; rotuviha ja uskonnollinen suvaitsemattomuus uhkaavat yhä enemmän; kiihkoilu ja vihanpito rehottavat; ihmisoikeuksia ja vapauden lahjaa poljetaan kansallisen ylpeyden ja uskonnollisen ylemmyyden nimissä. Silti meidän on kieltäydyttävä uskomasta, että tämä maailma olisi ainoa mitä on olemassa tai että tämä maailma olisi parasta mitä voimme saavuttaa. Ortodoksisen hengellisyyden välittämä viesti Jumalan valtakunnasta on toivon viesti tähän tilanteeseen. Kun ortodoksiset kristityt puhuvat taivaan valtakunnasta, he ilmaisevat toivoa, joka on sisäisesti meissä. Se ei ole pakoa todellisuudesta, vaan se kertoo heidän uskostaan siihen, että maailmaa voi muuttaa. Tästä syystä Kirkko on koko globaalin maailmamme toivo.
Kirkko – globaalin maailman toivo
Oman vaatimattoman patriarkan-kautemme aikana olemme tulleet yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että uskon maailma ja erityisesti kirkon rooli voivat osoittautua varmaksi ja voimakkaaksi liittolaiseksi taistelussa globaalien arvojen puolesta. Oikeudenmukaisuus ja rauha, uskontojen välinen suvaitsevaisuus ja vuoropuhelu ovat sellaisia asioita, kuten myös taistelu köyhyyttä ja saasteita vastaan. Tämä johtuu siitä, että meidän uskomme antaa ainutlaatuisen näköalan – laajemman kuin pelkkä yhteiskunnallinen, poliittinen tai taloudellinen – siihen kuinka tärkeää on poistaa köyhyys ja tuoda tasapaino globalisaatioon, voittaa fundamentalismi ja rasismi, ja kehittää uskontojen välistä suvaitsevaisuutta konfliktien maailmassa. Melkein aina juuri uskonto määrittää kansakunnan tai yhteisön luonteen ja sen elintilan. Tässä mielessä voi sanoa, että uskonto – ja sitä kautta kirkko –on kaikkein laajimmalle levinnyt ja vahvin voima mitä Maa päällään kantaa. Siksi ei ole yllätys, että uskonto on saanut osakseen uutta kiinnostusta ja huomiota kansainvälisissä suhteissa ja maailmanpolitiikassa. Se vaikuttaa suoraan yhteiskunnallisiin arvoihin ja välillisesti valtioitten toimintaan.
Tästä syystä kristittyjen on aina oltava ”valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.” (1.Piet. 3:15) Uskonnolla ei ole ratkaiseva rooli vain ihmisten henkilökohtaisessa elämässä, vaan sillä on myös olennainen tehtävä yhteiskunnan ja sen laitosten muutoksessa. Uskon ja hengellisyyden teologinen kieli voi erota talouden ja politiikan teknisestä sanastosta, mutta siitä huolimatta raja-aidat uskon asioiden - kuten pelastus - ja käytännön intressien - kuten talous - välillä eivät ole ylittämättömiä. Ongelma on siinä, että elämme – niin kuin teologisella kielellä sanomme – langenneessa maailmassa.
Kirkko toivona langenneessa maailmassa
Pyhä Johannes Klimakos (579-649), Jumalallisen nousun Portaat –kirjan kirjoittaja ja Siinain luostarin igumeni, kehitti aiheemme kannalta keskeisen käsitteen. Hänen mestariteoksensa hengellisestä elämästä sisältää 30 askelmaa. Raamatun ja jumalanpalveluskirjojen jälkeen tämä teos on Idän kristikunnassa eniten tutkittu, kopioitu ja käännetty kirja. Se on suuresti vaikuttanut ja muovannut koko Idän kirkon maailmaa, mukaan lukien uskovaa kansaa. Portaiden seitsemäs askelma on omistettu kyynelten mysteerille; pyhä harmolype, eli ilontäyteinen suru, ja haropoion penthos, iloa tuottava murhe. Tällä tavoin Johannes kuvaa katkeransuloista kokemusta, jossa ihminen samanaikaisesti sekä kaipaa että epäonnistuu tavoitellessaan hengellistä iloa. Iloa tuottava murhe on tunne, jossa on iloa tulevasta Jumalan armosta ja surua maailman langenneesta tilasta.
Iloa tuottava murhe on ehkä luonteenomaisin piirre bysanttilaisessa estetiikassa – kuvataiteessa, arkkitehtuurissa ja musiikissa. Se on myös ortodoksisen hengellisyyden olennainen ulottuvuus - pyhien elämässä, kun he kamppailevat sovittaakseen Jumalan valon tässä maailmassa vallitsevan pimeyden kanssa. Se on toivon merkki, optimismin vertauskuva ja lohdun lähde tämän todellisuuden edessä, joka näyttää ympäröivän meitä ja välillä saa meistä yliotteen. Se on vahvasti läsnä myös Ekumeenisen patriarkaatin historiassa, joka on ollut kamppailua vaikeiden ja pimeiden aikojen kautta tähän päivään. Patriarkaatin keskus, Fanar, on tuntenut voiman heikkoudessaan eikä se koskaan ole pyrkinyt esiintymään valtaa käyttävänä maallisena instituutiona. Itse asiassa se kritisoi jokaista uskonnollista laitosta, joka on järjestäytynyt maalliseksi vallaksi ja omaksunut valtion hahmon. Iloa tuottava murhe on toivon ilmaus langenneessa maailmassa, yhtä hyvin kuin saastuneessa ympäristössä.
Ortodoksisen teologian toivo
Toiveikkaassa todistuksessamme maailmalle haluaisimme esittää teille kolme ortodoksisen teologian erityistä vahvuutta. Niitä Kirkkomme voi tuoda esiin toivoa kantavana todistuksenamme maailmalle. Ensimmäinen vahvuus on ortodoksisen teologian käsitys ihmisestä persoonana. Tällä teologisella ajattelulla on syvät juuret traditiossamme, joka ymmärtää Jumalan Kolminaisuutena, eli niin sanoaksemme persoonien yhteisönä. Ihminen, olemassa olevana todellisuutena, voi olla persoona vain eläessään vapaana. Vain sellaisissa olosuhteissa, joissa kaikki mahdollisuudet ovat tietoisen valinnan ulottuvilla, ihminen voi muuttaa itsensä ja ympäristönsä taivaallisen valtakunnan eläväksi kuvaksi. Ihmisyytemme tulee ilmi vapaasti toteutuvassa suhteessamme toisiin. Persoona toteutuu vapaassa yhteydessä, jossa erilaisuus ja ainutlaatuisuus nähdään ihmisen perusulottuvuuksina.
Persoona-käsityksen ohella ortodoksinen teologia tuo toisen vahvuuden. Se on ortodoksisen kristillisyyden olemus elämäntapana, jossa on syvä ja suora yhteys dogman ja praksiksen välillä, uskon ja elämän välillä. Tämä elämän ja uskon yhteys merkitsee sitä, että ikuisten arvojen totuus tulee ilmi, kun ne koetellaan kokemuksellisena voimana – niin kuin eletään pyhien yhteydessä. Niiden totuutta ei perustella abstrakteista ideologisista käsitteistä laadituilla säädöksillä – jotka on sepitetty norsunluutornissa. Vielä uskontunnustuksen ja elämän yhtäläinen tärkeys viittaa pyhään traditioon sen kokemuksen elävänä jatkuvuutena, jossa ihminen henkilökohtaisesti kohtaa Jumalan.
Kolmanneksi ortodoksinen kristinusko ymmärtää koko luomakunnan – sekä ihmisen että luonnonympäristön -sisäisen luonteen sen eheyden mukaan, joka siinä alun perin on ja jota se mahdollisuutena aina kantaa. Luomakunnan sisäinen luonne heijastaa sen kokonaista, yhdistynyttä eheyttä, jota langennen ihmiskunnan hajottava toiminta on horjuttanut. Siksi kaiken luodun pelastus voi tulla vain sen oman luontaisen sopusoinnun palauttamisesta, jota Jumalan valtakunta nimenomaan ilmaisee. Mutta tätä kolmatta käsitettä haluaisimme laajentaa suhteessa luomakunnan eheyteen.
Kirkko ympäristön toivona
Viime vuosina olemme saaneet oppia eräitä tärkeitä asioita ympäristönsuojelusta. Samalla olemme oppineet, ettei ympäristötyötä voi erottaa ihmisten välisistä suhteista. Mitä teemme maapallon puolesta on läheisessä suhteessa sen kanssa, mitä teemme ihmisten puolesta – kun on kyse ihmisoikeuksista, kansainvälisestä politiikasta, köyhyydestä ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta tai maailmanrauhasta.
Meille on käynyt yhä selvemmäksi, että se kuinka kohtelemme luonnonympäristöä, on suorassa suhteessa siihen, kuinka kohtelemme ihmisiä. Joidenkin ihmisten halu riistää luontoa, maailmamme elävää ”kehoa”, liittyy heidän välinpitämättömyyteensä lähimmäisen elävän kehon kärsimyksestä. Maailma on Jumalan lahja, ja se on annettu meille jakamista varten. Maailmaa ei ole luotu sitä varten, että me omistaisimme sen itsekkäästi, vaan että säilyttäisimme sen nöyrästi. Suhteemme Jumalaan - taivaassa - ei voi olla erossa siitä kuinka kohtelemme muita ihmisiä eikä siitä kuinka kohtelemme luonnonympäristöä - maan päällä. Jos yritämme pitää erillään suhteemme taivaaseen ja suhteemme maahan, se ei johda mihinkään muuhun kuin tekopyhyyteen.
Olemme nähneet tämän aivan selvästi viimeaikaisessa Meksikonlahden ekologisessa murhenäytelmässä. Kun yritämme säilyttää luonnonympäristöä, meidän on vastattava eräisiin vaikeisiin kysymyksiin: Olemmeko ollenkaan valmiit uhraamaan mitään omasta kohtuuttomasta (excessive) elämäntyylistämme, jotta toisilla olisi edes perusoikeus jäädä henkiin? Mistä olemme valmiit luopumaan, jotta oppisimme jakamaan? Milloin opimme sanomaan: Riittää? Kuinka voisimme siirtää huomiomme siitä, mitä me tahdomme siihen, mitä maailma ja lähimmäinen tarvitsevat? Teemmekö kaiken voitavamme sen eteen, että jättäisimme mahdollisimman keveän jalanjäljen tälle planeetalle, niiden tähden jotka jakavat sen kanssamme, ja tulevien sukupolvien tähden? Jos korostamme vapauttamme, meidän on muistettava, että välittäminen on valinta, jonka voimme vapaasti tehdä. Valitsemmeko välittämisen? Jos valitsemme olla välittämättä, meistä ei kuitenkaan tule välinpitämättömiä tarkkailijoita, vaan aktiivisia pahantekijöitä.
Toivo yhteytenä ja sovintona
On kaksi muuta olennaista aluetta, joille meidät on ortodoksisina kristittyinä ja Ekumeenisena patriarkaattina kutsuttu tuomaan toiveikas todistus – nimittäin yhteys ja konsiliaarisuus ortodoksisten kirkkojen väillä ja sovinto eri kristillisten kirkkojen kesken. Ensinnäkin, meidän Herramme on lahjoittanut meille sen, että kuulumme Yhteen, Pyhään, Katoliseen ja Apostoliseen kirkkoon, jonka uskollinen jatko ja ilmaus historiassa pyhä ortodoksinen kirkkomme on. Me osallistumme samaan Herramme ruumiiseen ja vereen eukaristiassa ja osallistumme samoista pyhistä mysteereistä muiden ortodoksien kanssa. Kuitenkin meidän on rehellisesti myönnettävä, että joskus annamme itsestämme epätäydellisen yhteyden kuvan, ikään kuin emme olisi Kirkko vaan jonkinlainen kirkkojen liitto. Kun emme osaa puhua yhdellä äänellä aikamme ilmiöistä - ja vielä pahempaa - kun emme onnistu muodostamaan yhtä ortodoksista kirkkoa niin sanotussa diasporassa omien kirkko-opillisten ja kanonisten periaatteittemme mukaisesti, kuinka voisimme kieltää, että annamme kuvan ortodoksisuuden hajaannuksesta. Varsinkin ulkopuolisten silmin, ei-teologisesta, maallisesta näkökulmasta näytämme juuri siltä. Me tarvitsemme vahvempaa yhteyttä ja konsiliaarisuutta, jotta emme näyttäisi erillisten kirkkojen liitolta, vaan yhdeltä yhtenäiseltä kirkolta.
Emme saa koskaan kieltää velvollisuuttamme ja tehtäväämme pitää kiinni Herramme kehotuksesta, tahdosta ja käskystä, että hänen opetuslapsensa ”olisivat yhtä” (Joh. 17:21) Emme ortodoksisina kristittyinä voi levätä ennen kuin olemme tehneet kaikkemme sovittaaksemme erot ja parantaaksemme repeämät kristillisten tunnustuskuntien välillä. Se tapahtuu veljellisten suhteiden ja teologisten keskustelujen kautta ja sen tavoitteena on ykseys ja Kristuksen pirstotun Ruumiin eheyttäminen. Muutoin meidän todistuksemme toivosta kärsii itsekkyydestämme ja tekopyhyytemme herättää pahennusta maailman silmissä.
Samoissa merkeissä, vaikkakin aivan eri teologisella tasolla, emme voi jäädä laiskoiksi suurten ei-kristillisten uskontojen suhteen. Niiden kanssa tavoitteena on käytännön yhteistyö todellisen sivistyksen suurten hengellisten ja moraalisten arvojen puolesta. Se tarkoittaa myös kaikkien ihmispersoonaan kohdistuvien kielteisten ja katastrofaalisten voimien vastustamista. Todellakin, vuoropuhelumme on mentävä vielä pitemmälle emmekä koskaan voi kieltäytyä yhteydestä niidenkään kanssa jotka kieltävä ja jopa loukkaavat Jumalaa, eli ateistien kanssa. Meidän pitäisi juuri heille välittää Kristuksen rakkauden todistus, hänen joka jätti 99 etsiäkseen yhtä kadonnutta, koska Kristus on ristiinnaulittu myös sen yhden puolesta (Mt. 18:12). Jos emme ole aidosti evankelisia, me kiellämme identiteettimme kristittyinä.
Toivo traditiona ja edistyksenä
Ortodoksisina kristittyinä kykenemme tietenkin toivomaan ja edistymään, koska meillä on yhtäältä uskomme antama vakaus ja toisaalta tradition turva. Ne muodostavat vakaumuksemme syvimmän perustan. Tässä mielessä toivo katsoo sekä eteen että taakse, niin kuin antiikin kreikkalainen jumala Janus. Kirkollisen ja hengellisen menestyksemme takeena on apostolinen ja kirkollinen jatkuvuutemme. Suomen kirkolla tämä jatkuvuus on sen arvokkaassa ja korvaamattomassa suhteessa Konstantinopolin Äitikirkkoon. Tämä kallisarvoinen universaalinen yhteys Ekumeeniseen patriarkaattiin muistuttaa olennaisella ja ratkaisevalla tavalla pyhän eukaristian katolisesta luonteesta: uskovien kokoontuminen ehtoollisen ympärille pitää sisällään aina myös koko maailmanlaajuisen yhteisön jäsenet. Joskus voi olla helppoa paneutua oman paikalliskirkon ongelmiin ja unohtaa suhde maailmanlaajuiseen kirkkoon, vaikka tuo laajempi yhteys heijastuu ja toteutuu täyteydessään nimenomaan tietyn paikkakunnan uskovien yhteisössä.
Tätä ainutlaatuista sidettä Konstantinopolin Äitikirkko juhlii, ja se nöyrästi tunnustaa velvollisuutensa viljellä kaikkien ortodoksisten kirkkojen ykseyttä koko maailmassa. Itse asiassa harvalla ortodoksisella kirkolla on samanaikaisesti yhteenkuulumisen etuoikeus ja itsenäisyyden arvoasema suhteessaan Ekumeeniseen patriarkaattiin, niin kuin Suomen kirkolla on. Sillä on syvä yhteys Konstantinopolin apostolisiin juuriin ja samalla oma erityinen kansallinen ominaislaatunsa. Tämä ykseys erilaisuudessa on merkki toivosta ja ilosta Suomen Kirkolle, kun se näyttää tietä muille ortodoksisille kirkoille siinä, kuinka se vastaa aikamme haasteisiin.
Kirkko ylösnousemuksen valona
Lopuksi, ortodoksinen hengellinen ja mystinen perintö muistuttavat ortodoksisia kristittyjä siitä, että meidät on kutsuttu olemaan ” tämän todistajia” (Luukas 24:48). Tästä ehtymättömästä lähteestä ammennamme innoitusta, sen uuden elämän todistajina, joka tuli maailmaan Kristuksessa. Sen muutoksen ja ylösnousemuksen todistajina pidämme kiinni toivosta maailman tulevaisuuden suhteen, meitä ympäröivästä pimeydestä ja myllerryksestä huolimatta. Idästä loistaa valo, sieltä mistä ”vanhurskauden aurinko” nousee. Profeetta Malakia julistaa meille Jumalan lupauksen:
”Mutta teille, jotka minun nimeäni pelkäätte, on nouseva vanhurskauden aurinko, ja parantuminen sen siipien alla.”(Mal. 4:2)
Silloinkin kun kaikki ympärillämme näyttää tekevän tyhjäksi toivon, joka on meissä, Jumalan armosta aurinko aina nousee ja yön pimeyden syöveri väistyy päivän valon edestä. Tämä todellisuudentunto auttaa meitä elämään tätä hetkeä koko sen täyteydessä. Meidän luottamuksemme Jumalan rakkauteen ja se kuinka heijastamme sitä rakkautta, kun osoitamme solidaarisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan ja teemme työtä tämän planeettamme säilyttämiseksi, saa uuden päivän nousemaan.
Koemme tämän todellisuuden voimakkaimmin joka vuosi, juhlien juhlana, Herran pääsiäisenä. Sinä yönä, joka on kirkkaampi kuin yksikään päivä, piispa tulee ulos alttarista, joka on Kristuksen haudan vertauskuva, ja voitokkaasti laulaa: ”Tulkaa, ottakaa valo!” Näiden sanojen myötä yhden kynttilän liekki sytyttää valoon koko kirkon, joka odotti pimeydessä. Se kertoo siitä, että Jumalan valo on kirkkaampi kuin mikään pimeys sydämessämme tai kenenkään sydämessä koko kirkossa, Jumalan valo on kirkkaampi kuin mikään pimeys koko maailmassa.