SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Luterilais-helluntailainen dialogi yhteyden rakentajana

Helluntailaiset ja luterilaiset järjestivät sovintotapahtuman helluntailiikkeen syyspäivien yhteydessä Helsingin Saalemissa 4.10.2018. Piispa Matti Repo piti tilaisuudessa esitelmän, jossa hän avasi opillisen vuoropuhelun vaiheita Suomessa ja kansainvälisesti 1980-luvulta nykypäivään.

 

Hyvät kuulijat, sisaret ja veljet Kristuksessa. Luterilaiset ja helluntailaiset ovat käyneet keskinäisiä teologisia oppikeskusteluja niin Suomessa kuin kansainvälisesti, mutta eivät läheskään niin laajalti kuin mitä sellaisia on käyty vaikkapa luterilaisten ja katolisen kirkon tai luterilaisten ja ortodoksien kanssa. Tämä saattaa vaikuttaa yllättävältä, kun ottaa huomioon helluntailaisuuden nopean kasvun viimeisten sadan vuoden aikana. Erilaiset helluntaikirkot sekä karismaattinen liike, jota jossain vaiheessa myös uushelluntailaisuudeksi kutsuttiin, ovat kasvaneet muodostamaan yhden kristinuskon neljästä suuresta megablokista; kolme muuta ovat katolilaisuus, ortodoksisuus ja protestantismi. Rajojen määrittäminen on kuitenkin vaikeaa, sillä suuri osa helluntailaisuuden synnyttämästä karismaattisesta liikkeestä toimii vanhojen kirkkokuntien sisällä, erityisesti katolisessa, anglikaanisessa ja osin myös luterilaisessa kirkkoperheessä.

 

Syitä sille, miksi dialogeja on käyty vähän, lienee useita. Yksi niistä seuraa helluntailiikkeen monimuotoisuudesta. Ei ole olemassa yhtä maailman helluntaikirkkoa, monin paikoin ei myöskään yhtä kansallista helluntaikirkkoa, vaan useita. Ei ole aina selvää, keiden kanssa dialogia käytäisiin. Toinen syy voi olla liikkeen suhteellisesti nuori ikä: helluntailaisuus ehkä vielä hakee muotoaan herätysliikkeestä tunnustuskunnaksi. Kun sukupolvet vaihtuvat, liikkeessä voi tapahtua sisäistä integroitumista eli kehitystä kohti suurempaa yhtenäisyyttä. Kolmas tekijä liittynee tähän: helluntailaisuudessa on pitkään painotettu enemmän hengellistä kokemusta kuin opin teologista määrittelemistä, mutta tämäkin lienee viime vuosikymmeninä ollut muutoksessa.

 

Muutoksessa näyttää ainakin olevan luterilaisten ja helluntailaisten suhtautuminen toisiinsa: aiemman molemminpuolisen kritiikin ja väheksynnän sijaan on tullut keskinäinen kunnioitus, halu ymmärtää ja kokea hengellistä yhteyttä samassa uskossa. Jos helluntailaisuutta on yhdeltä suunnalta moitittu hurmahenkiseksi lahkoksi ja toiselta puolelta kirkkoa hengettömäksi valtion uskontovirastoksi, on nyt sävy toinen. Se heijastuu myös siihen, pidetäänkö ekumeenista toimintaa ja ykseyspyrkimyksiä ylipäätään tavoiteltavina vai vältettävinä. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten tällainen ei ollut itsestään selvää, vaan ekumeniaa saatettiin pitää eksytyksenä, joka johtaa aidosta uskosta luopumiseen. Vasta parin viime vuosikymmenen aikana ovat asenteet muuttuneet.

 

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen helluntaiherätys kävivät ensimmäisen oppikeskustelunsa 1987-1989. Keskustelut koskivat eräitä keskeisiä kristinopin kohtia kuten kaste, usko, Raamattu, kirkko ja seurakunta, mutta myös käytännön kysymyksiä kuten kaksoisjäsenyys, avioliittoon vihkiminen, hautaan siunaaminen, uskonnonopetus ja kirkollisvero. Eräisiin näistä käytännön kysymyksistä toi ratkaisun uusi uskonnonvapauslaki, joka tuli voimaan 2003. Neuvotteluja jatkettiin kolmen kesken yhdessä Suomen Vapaakirkon kanssa v. 1992 ja 2001, mutta kummankin kanssa on luterilainen kirkko erikseen jatkanut puolivuosittain säännöllisiä lyhyitä tapaamisia, joiden tarkoituksena on ollut lisätä yhteisymmärrystä, vaihtaa ajankohtaisia tietoja sekä etsiä yhteistä paikkaa yhteiskunnassa Kristuksen todistajina.


Vaikka näissä tapaamisissa ei ole varsinaisesti ollut tarkoitus käydä opillista dialogia, niissä on aika ajoin tunnistettu tarve keskittyä johonkin kysymykseen huolellisemmin. Tiettyihin teemoihin on palattu yhä uudestaan: vuosina 2010-2011 keskusteltiin ehtoollisesta ja vuosina 2014-2017 kasteesta. Kummastakin on myös laadittu kooste, joka on netissä luettavissa ja jossa on hahmoteltu yhtäläisyyksiä ja eroja.

 

Ehtoollisen osalta todetaan, että suomalainen helluntailaisuus on saanut vaikutteita luterilaisesta teologiasta. Se korostaa Pyhän Hengen läsnäoloa ja Kristuksen armoa, millä tarkoitetaan itse Kristuksen läsnäoloa, joskaan läsnäoloa ei kuvata leivän ja viinin aineisiin liittyväksi kuten luterilaisessa ehtoolliskäsityksessä. Suomalainen helluntailaisuus poikkeaa siten kansainväliselle helluntailaisuudelle yleisestä tavasta pitää ehtoollista lähinnä keskinäisen yhteyden ateriana. Siihen liitetään myös Jumalan hengellinen vaikutus, joka ilmenee armon lupauksesta seuraavana uskon kokemuksena.

 

Kasteesta puolestaan todetaan yhdessä, että kaste liittää kristityn seurakunnan, Kristuksen ruumiin, yhteyteen ja siinä vaikuttaa Jumala. Molempien mielestä kaste ja usko kuuluvat toistensa yhteyteen. Kaste tulee ymmärtää osana kristityksi tulemisen ja kristittynä elämisen kokonaisuutta, johon liittyvät kristillinen kasvatus, opetus ja julistus sekä ehtoollinen osana seurakunnan yhteydessä elämistä.

Niin ehtoollisessa kuin kasteessa jäi vielä eroavia käsityksiä, jotka estävät yhteisen jumalanpalveluksen viettämisen. Tällä hetkellä ei valitettavasti ole näköpiirissä suunnitelmia, miten jäljelle jääviä eroja selvitetään. Olisi ehkä kuitenkin mahdollista edetä pohtimalla lähemmin sitä, että kumpikin katsoo kasteen ja ehtoollisen vaikuttavan jotain.

 

Vaikka helluntailaisuudessa on vierastettu puhumista luterilaisten tapaan sakramenteista tai armonvälineistä, joiden välityksellä Jumala toimii uskoa synnyttäen, liikkeessä kuitenkin katsotaan kasteella ja ehtoollisella olevan vaikutusta, jonka lähteenä on itse Jumalan Pyhä Henki. Avaimena siis on Jumalan toiminta, johon molemmin puolin uskossa turvaudutaan. Tämä yhteisymmärrys ei ole vähäinen alku, vaan merkittävä perusta yhteyden vahvistamiselle. Se asettaa molemmat nöyrään riippuvuussuhteeseen Jumalan armosta ja johdattaa pikkuhiljaa tietä kohti tämän pyhän aterian yhdessä viettämistä, niin kuin erilaiset jäsenet samassa Kristuksen ruumiissa. Se osoittaa, että keskustelu kannattaa.

 

2000-luvulla on käynnistetty myös kansainvälinen luterilais-helluntailainen dialogi. Aluksi käytiin vuosina 2004-2010 valmistava neuvottelujen sarja Strasbourgin ekumeenisen tutkimusinstituutin ja ns. klassista helluntailaisuutta edustavien teologien kesken. Tälle vaiheelle asetettiin tavoitteeksi oppia ajattelemaan ja puhumaan totuudenmukaisesti toisesta sekä rikastua toisen perinteestä, oikaista väärinkäsityksiä ja poistaa ristiriitoja kirkkojemme väliltä sekä lopulta luoda mahdollisuuksia yhteistyölle jumalanpalveluksessa, lähetyksessä ja palvelussa.

 

Dialogin menetelmäksi ei valittu luterilaisille tuttua akateemistyyppistä opinkohdittain etenevää pohdintaa tutuista helluntailais-luterilaisen yhteyden vaikeista kysymyksistä, vaan lähdettiin liikkeelle kokemuksesta. Dialogissa kysyttiin yhdessä: miten kohtaamme Kristuksen? Teema jakautui alaotsikoihin: miten kohtaamme Kristuksen evankeliumin julistuksessa, miten kohtaamme hänet kasteessa ja ehtoollisessa, entä miten armolahjoissa? Kaikki neuvottelukunnan kokoontumiset sisälsivät osallistumista toisen kirkon jumalanpalvelukseen ja sen pohtimista yhdessä, mitä siellä koettiin – miten olimme kohdanneet Kristuksen. Tähän dialogiin osallistuneena voin kertoa oppineeni paljon niin helluntailaisuudesta kuin luterilaisuudesta sekä itsestäni – ja yli kaiken Herrasta Kristuksesta, joka toimii maailmassa.

 

Valmistelevan vaiheen jälkeen on Luterilainen Maailmanliitto käynnistänyt dialogin jäsenkirkkojensa sekä klassisen helluntailaisuuden välillä. Neuvottelut alkoivat 2016 ja niiden on tarkoitus kestää viisi vuotta. Kaksi kokousta on takana, kolmas pidetään tässä lokakuussa. Yleisteemaksi on valittu Jeesuksen ohjelmajulistus, jonka hän Luukkaan evankeliumin 4. luvun mukaan luki Jesajan kirjasta Nasaretin synagogassa oman julkisen toimintansa aluksi. Mitä merkitsee olla kristillinen kirkko, joka seuraa Herran omaa tehtävänkuvausta?


Ensimmäinen kokous pidettiin kaksi vuotta sitten Filippiineillä. Se pohti kristillistä identiteettiä Jeesuksen avaussanojen valossa: ”Herran Henki on minun ylläni.” Toinen kokous viime syksynä Saksan Wittenbergissä jatkoi Jeesuksen sanoista ”Hän on voidellut minut julistamaan” ja käsitteli kysymystä kirkkojemme missiosta niissä eri konteksteissa, joissa ne elävät. Tämän vuoden kokous Latinalaisessa Amerikassa poimii Jeesuksen sanoista seuraavaksi ”hyvän sanoman köyhille” ja käsittelee diakoniaa ja sosiaalista vastuuta sekä ongelmia, jotka liittyvät menestysteologiaan (prosperity gospel). Neljäs kokous ensi vuonna kysyy Afrikassa, mitä meille merkitsee Jeesuksen ohjelma ”vangituille ja sorretuille vapautta, sokeille näkönsä saamista”.

 

Viides ja viimeinen kokous Pohjois-Amerikassa laatinee yhteenvedon siitä, millä tavoin tämä niin yhteiseen rukoukseen kuin raamatuntutkimukseen sekä teologiseen analyysiin ja toinen toiseen tutustumiseen viiden eri maanosan ongelmien kontekstissa pureutunut dialogi voi meitä johtaa todistamaan Jumalan hyvyydestä yhteisellä äänellä. Se on paitsi syvällinen ekumeeninen ja teologinen harjoitus, myös pastoraalinen haaste kohdata se maailma, joka tarvitsee Kristuksen omia ja heidän sanoin ja teoin julistamaansa evankeliumia.

 

Rakkaat kristityt sisaret ja veljet. Keskinäinen yhteys on kallis asia. Se on Kristuksen oma tahto. Hän rukoilee sitä peräti neljä kertaa Johanneksen evankeliumin todistamassa Getsemanen rukoustaistelussaan. Yhteyden tiellä kuljetaan, kun yhdessä etsitään rukoillen Jumalan tahtoa, kuunnellaan hänen sanaansa sekä pyritään ymmärtämään, mistä yhteisessä uskossa on kysymys.

 

Piispa Matti Repo

 


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190