SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Matti Peiponen: Uskonto on ihmisoikeus!

 

Ekumeenista toimintaa maailmanpolitiikassa. Kirkkojen kansainvälisten asiain komission perustaminen ja alkuvaiheet vuosina 1945–1949 oli väitöstutkimuksen aiheena TM Matti Peiposella ja hän väitteli 24.11.2012 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimi professori Gunnar Heiene Oslosta ja kustoksena professori Aila Lauha. Matti Peiposen kiintoisa lectio praecursoria nyt luettavissa. 

 

I JOHDANTO

 

Tämän vuoden helmikuussa uutisoitiin tukimielenosoituksesta, joka järjestettiin Helsingissä pakistanilaisen turvapaikanhakijan puolesta. Pakistanista Suomeen tullut Mariam-niminen nainen ei halunnut palata kotimaahansa. Hän nimittäin pelkäsi joutuvansa siellä uudelleen vainon kohteeksi – uskontonsa tähden. Mariam on nimittäin kristitty pakistanilainen. Täällä viranomaiset olivat kuitenkin toista mieltä. Heidän käsityksensä oli, että Pakistanissa vallitsee uskonnonvapaus ja että maa on turvallinen paikka myös kristityille. Suomalaiset viranomaiset hylkäsivat Mariamin turvapaikkahakemuksen. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli samaa mieltä suomalaisviranomaisten kanssa.

 

Mielenilmauksessa oli näkyvästi mukana joukko Helsingissä toimivien seurakuntien, kirkkojen sekä uskonnollisten yhdyskuntien edustajia. Sekä Suomessa ilmestyvä suurin ruotsinkielinen päivälehti Hufvudstadsbladet että Helsingin luterilaisten seurakuntien oma lehti Kirkko & kaupunki tekivät mielenosoituksesta uutiset, joissa nostettiin vahvasti esiin, että kirkkojen edustajat marssivat Mariamin asian puolesta. Artikkeleissa korostettiin myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston aktiivista roolia näissä kysymyksissä. Kumpikin lehti liitti juttuunsa valokuvan, jossa Helsingin luterilaisten seurakuntien kansainvälisen työn sihteeri Tarja Korpaeus-Hellsten kantoi kylttiä, jossa luki ”USKONNONVAPAUS ON IHMISOIKEUS”.

 

II USKONNONVAPAUDEN ESIINMARSSI

 

Miksi tukimielenosoituksessa kannettu banderolli ”Uskonnonvapaus on ihmisoikeus” kiinnitti median huomion? Mahdollisesti sen vuoksi, että uskonnon ja vakaumuksen vapaus ovat olleet viime aikoina paljon esillä julkisessa keskustelussa sekä Suomessa että koko läntisessä Euroopassa.

 

Mutta mitä tarkoitetaan, kun puhutaan uskonnonvapaudesta? Tukimielenosoitus Helsingissä oli näkyvä ja kuuluva kannanotto positiivisen uskonnonvapauden puolesta. Nykyisessä keskustelussa positiivinen uskonnonvapaus eli vapaus ja oikeus uskonnon harjoittamiseen on kärkkäimmissä puheenvuoroissa jäänyt taka-alalle. Sen sijaan palstatilaa on saanut negatiivinen uskonnonvapaus, jonka mukaan kenenkään ei ole pakko eikä ketään saa pakottaa harjoittamaan uskontoa. Tämän mukaan uskontoa, kuten maailmankatsomuksellista vakaumustakin, saa harjoittaa, kunhan se tapahtuu yksityisesti neljän seinän sisällä, ilman että se näkyy, kuuluu tai vaikuttaa ulospäin. Vaikka uskonnon ja vakaumuksen vapaudessa ovat olennaisia nämä kumpikin, negatiivisen vapauden painottaminen saattaa himmentää ja kaventaa tämän vapauden positiivista sisältöä. Pahimmassa tapauksessa tämä painotus voi hämärtää myös mielipiteen- ja sananvapautta.

 

Kristillisten kirkkojen ja seurakuntien edustajat eivät kuitenkaan olleet liikkeellä Mariamin puolesta sen vuoksi, että negatiivinen uskonnonvapaus on dominoinut suomalaista keskustelua. Perimmäinen syy ei myöskään ollut se, että Mariam sattui olemaan kristitty turvapaikanhakija. Väitän, että nämä tahot olivat mukana sen vuoksi, että kirkot ovat olleet jo yli sadan vuoden ajan mukana ekumeenisessa liikkeessä, jonka tavoitteena on edistää kristittyjen ja kirkkojen ykseyttä, yhteyttä ja yhteistyötä. Olen väitöskirjassani tuonut kirkkohistorian näkökulmasta esille sen, miksi ihmisoikeudet ja uskonnonvapauden periaatteet ovat olleet ja ovat yhä olennainen osa ekumeenista toimintaa ja kirkkojen sekä kristillisten seurakuntien kansainvälistä vastuuta.

 

Ensin on syytä lyhyesti tarkastella, mistä ihmisoikeuksien ja niihin olennaisesti kuuluvan uskonnonvapauden periaatteet nousevat. Uskontojen omassa argumentaatiossa korostetaan, että ne nousevat uskontojen itseymmärryksestä ja niiden keskeisistä teksteistä ja traditiosta, kuten esimerkiksi Raamatusta ja Koraanista sekä siitä, miten niitä tulkitaan. On kyllä nähtävissä, että ajatus suvaitsevaisuudesta, vuoropuhelusta, lähimmäisenrakkaudesta ja erilaisten vakaumusten kunnioittamisesta kumpuavat esimerkiksi juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin pyhistä kirjoituksista. Tällöin joudutaan kuitenkin tulkitsemaan uskontojen omia näkemyksiä ”parhain päin”.

 

Rehellisyyden nimissä on nimittäin muistutettava, että kaikkia kansalaisia koskevilla vapauksilla ja oikeuksilla ovat viime kädessä hyvin maalliset juuret. Ne olivat esillä valistuksen aikakauden ihanteissa, jotka saivat jalansijaa Euroopassa 1700-luvulla. Näihin ihanteisiin kuului yleisten ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion kannattaminen. Valistuksen vaikutuksesta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja Ranskan vallankumouksen periaatteet korostivat suvaitsevaisuutta. Tällä on puolestaan historiallinen yhteys siihen, miksi termi uskonnonvapaus oli ennestään tuttu, kun yleismaailmallisia ihmisoikeuksia ryhdyttiin kokoamaan asiakirjaksi toisen maailmansodan jälkeen.

 

III EKUMEENINEN LIIKE PRIORISOI IHMISOIKEUDET

 

Ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden maalliset juuret eivät kuitenkaan estäneet ekumeenista liikettä tarttumasta niihin. Tämä 1900-luvun alussa järjestäytymään alkanut liike syntyi maailmassa, joka oli yhtäältä kovaa vauhtia kansainvälistymässä sekä hakemassa valtiolliset rajat ylittäviä yhteistyön muotoja. Toisaalta se näki päivänvalon ilmapiirissä, jota luonnehti pirstoutuminen pieniksi kansallisvaltioiksi ja nationalististen pyrkimysten nousu.

 

Ekumeeninen liike, jossa oli useampia erilaisia toimijoita ja järjestöjä, teki monenlaisia avauksia kirkollisen ja kansainvälisen toiminnan areenoilla. Näitä olivat muun muassa kirkkojen opillinen vertailu, kirkkojenvälinen avustustoiminta ja kristillisen lähetystyön koordinaatio. Yksi merkittävä avaus oli myös tunnustuskunnat ylittävä kristillinen rauhantyö, jonka tavoitteena oli yksittäisten kristittyjen ja kirkkojen roolin terävöittäminen maailmanrauhan aikaansaamisessa ja vahvistamisessa.

 

Huoli maailmanrauhasta sai kirkot myös innostumaan Kansainliitosta ja muista hallitusten välisistä organisaatioista ja hankkeista. Ajateltiin, että Kansainliiton kaltaiset tahot tarvitsevat toiminnalleen sielun, jonka kristilliset kirkot voisivat sille luontevasti antaa. Samaa jatkumoa oli myös se, että toisen maailmansodan jälkeen ekumeenisen liikkeen uusi lippulaiva, Kirkkojen maailmanneuvosto, näki Yhdistyneiden Kansakuntien luomisessa monia mahdollisuuksia toimia tämän uuden järjestön sieluna. Tällaisen yhteistyön katsottiin edistävän rauhan, oikeudenmukaisuuden ja demokratian periaatteita sekä varmistavan, että myös kirkkojen näkemykset otettaisiin huomioon maailmanpolitiikan areenoilla.

 

Yhdistyneet Kansakunnat eli YK oli se nimenomainen foorumi, jolla Kirkkojen maailmanneuvosto ja muut ekumeenisen liikkeen toimijat nostivat esiin kysymykset ihmisoikeuksista ja uskonnonvapaudesta heti toisen maailmansodan jälkeen. Ihmisoikeuksiin keskityttiin sen vuoksi, että niistä yhdessä sopimisen katsottiin edistävän parhaiten maailmanrauhaa. Olivathan maailmansotiin johtaneet totalitaariset ideologiat ja valtiojohtoiset järjestelmät vannoneet nationalismin nimeen, polkeneet räikeästi ihmisoikeuksia ja ihannoineet sotaa.  

 

Ekumeeniset toimijat olivat yhtä mieltä siitä, että uskonnonvapauden periaate tulisi olemaan olennainen osa ihmisoikeuksia. Mutta miten tämä periaate muotoiltaisiin ja mitä se tulisi pitämään sisällään, oli suuri huolen aihe. Oli selvää, että kelvolliset uskonnonvapauden periaatteet eivät kirjautuisi ”yllättäen ja pyytämättä” niihin perusvapauksiin ja ihmisoikeuksiin, joita YK alkoi työstää. Tiedostettiin, että niiden läpivieminen vaatisi kovaa työtä, sopivia henkilöitä, toimivia rakenteita ja paljon diplomaattista osaamista.

 

IV EKUMEENISEN LIIKKEEN MOTIIVIT

 

Ekumeenisen liikkeen motiivit ajaa uskonnonvapautta juontavat juurensa jo toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

 

Asialla oli aktiivisia toimijoita, joista etenkin Yhdysvaltalaiset liberaalit protestantit tulivat näkyvästi esiin. He työstivät ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja harjoittivat poliittista vaikuttamista Amerikan kansallisen kirkkojen neuvoston nimissä jo 1900-luvun alusta lähtien. Heillä olivat myös läheiset yhteydet Atlantin yli etenkin Britannian ekumeenisiin toimijoihin. Toisen maailmansodan aikana pohjoisamerikkalaiset ja britit olivat tiiviissä yhteydessä Geneveen, jossa puolestaan piti majaansa Kirkkojen maailmanneuvosto, joka oli tuolloin vasta perusteilla, mutta jo toiminnassa. Geneven kautta uskonnonvapauskeskusteluun tulivat mukaan Manner-Euroopan kirkot, jotka olivat mukana ekumeenisessa liikkeessä.

 

Uskonnonvapaus oli myös keskeisin yhteiskunnallis-poliittinen kysymys, josta protestanttisen maailman lähetystyö oli kiinnostunut. Olihan selvää, että ilman mahdollisimman laajaa uskonnonvapautta kristillinen lähetystyö ei olisi mahdollista.

 

Ekumeenisen liikkeen toimijat näkivät uskonnonvapauden tärkeyden myös aatteellisena kysymyksenä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden valtiojohtoisten järjestelmien suhde uskontoon ja kristillisiin ihanteisiin oli ollut kaksijakoinen, usein jopa vihamielinen. Toisen maailmansodan jälkeen tämä uhka ei ollut poistunut, vaikka fasismi, kansallissosialismi ja natsismi olikin saatu aisoihin. Neuvostoliiton kommunismi oli uusi huolen aihe, joka nostatti taivaalle uhkaavia pilviä, jotka saivat ekumeenisen liikkeen toimijat liikekannalle.  

 

Tässä tilanteessa sekä Kirkkojen maailmanneuvoston että Kansainvälisen lähetysneuvoston johtajat katsoivat, että ekumeenisen liikkeen ja siinä mukana olevien kirkkojen ja lähetysjärjestöjen tulisi saada jalkansa YK-järjestön oven väliin. Tätä varten tarvittiin oma erillinen ekumeeninen elimensä, mikä toteutui kun Kirkkojen kansainvälisten asiain komissio (CCIA) luotiin vuonna 1946. Heti perustamisensa jälkeen, komissio keskittyi ihmisoikeus- ja uskonnonvapauskysymyksiin. Syy tähän oli se, että CCIA:n johtajat ja toimijat katsoivat pystyvänsä parhaiten edistämään maailmanrauhaa näiden kysymysten kautta. Komission tavoite oli, että YK:n sisällä valmisteilla olleeseen ihmisoikeuksien julistukseen kirjattaisiin selkeästi laajat uskonnonvapauden periaatteet ja positiivinen uskonnonvapaus.   

 

V STRAGEGIAN VALINTA EKUMEENISESSA USKONNONVAPAUSKESKUSTELUSSA

 

Tutkimukseni mukaan CCIA:n uurastus uskonnonvapauskysymyksissä YK:n sisällä tuotti tulosta. Tämä johtui siitä, että CCIA:n toiminta oli hyvin perusteltua, muita osapuolia vakuuttavaa ja strategisesti hyvin suunniteltua. Komission alkuperäisten asiakirjojen analyysi paljasti, että tämä oli pitkälle CCIA:n johtajan Frederick Nolden ansiota. Tämä yhdysvaltalainen professori ja luterilainen pastori muotoili ekumeenisesti hyväksyttävät uskonnonvapausperiaatteet ja laati toimintastrategian, jonka avulla hän ajoi asiaa YK:n sisällä vuosina 1947 ja 1948.

 

Mitä Nolden strategia piti sisällään? Ensinnäkin Nolden lähtökohtana oli, että uskonnonvapautta ei voi ajaa yhden asian liikkeenä. Uskonnonvapaus ei myöskään toteudu ilman muita ihmisoikeuksia ja perusvapauksia. Siihen kuuluvat olennaisesti etenkin sananvapaus, ilmaisunvapaus ja kokoontumisvapaus.

 

Toiseksi, Nolde korosti, että uskonnonvapaus on yleismaailmallinen oikeus myös siinä mielessä, että se koskee kaikkia uskontoja ja vakaumuksia. Kristityt eivät voi vaatia itselleen sellaisia vapauksia ja oikeuksia, joita he eivät ole valmiita suomaan toisten uskontojen tai vakaumusten edustajille.

 

Kolmanneksi, hän tähdensi, että uskonnonvapaus ja kaikki ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia. Valtiot eivät kirjoita ihmisoikeuksia tai päätä niistä, sillä ne kuuluvat jokaiselle ihmiselle jo syntymässä. Ihmisoikeudet ovat luonteeltaan luovuttamattomia, muuttumattomia ja kaikkialla maailmassa päteviä perusoikeuksia. Valtio voi vain tunnustaa nämä oikeudet sekä suojata ja turvata niiden toteutumista.

 

VI MITÄ USKONNONVAPAUS PITÄÄ SISÄLLÄÄN?

 

Nolde osallistui tiiviisti etenkin ihmisoikeuksien julistuksen 18. artiklan muotoiluun. Tämän artiklan oli määrä lopullisessa muodossaan kattaa uskonnon, vakaumuksen ja ajatuksen vapauden periaatteet. Julistuksen valmisteluprosessin aikana Nolde piti kiinni siitä, että artiklassa tulee kirjoittaa auki, mitä uskonnonvapaudella tarkoitetaan. Hän tähdensi, että siihen sisältyy oikeus harjoittaa uskonnollisia menoja sekä julkisesti että yksityisesti. Sen tulee pitää sisällään myös vapaus uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen. Sen on taattava oikeus uskonnon tai vakaumuksen opettamiseen eli uskontokasvatukseen. Omissa kommentaareissaan Nolde teki myös selväksi sen, että yksilön uskonnonvapauteen kuuluu oikeus ilmaista myös uskonnoton tai uskonnonvastainen vakaumus. 

 

VII YK:N YLEISKOKOUS PARIISISSA VUONNA 1948

 

Nämä alun perin Nolden ja CCIA:n muotoilemat uskonnonvapauden keskeiset periaatteet olivat esillä, kun YK:n kolmannen yleiskokouksen delegaatit kokoontuivat Pariisissa syyskuussa 1948. Kokouksen oli määrä hyväksyä Yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus istuntokautensa lopussa joulukuussa. Enemmistö YK:n jäsenmaista suhtautui luonnokseen myönteisesti, jopa innostuneesti. Julistuksen peruslähtökohdat ja sisällön kyseenalaistivat sen sijaan Neuvostoliitto ja sen liittolaiset. Samoin Etelä-Afrikan ja Saudi-Arabian edustajat esittivät kritiikkiä. Näille maille ihmisoikeudet edustivat liian kapitalistista tai länsimaista näkökulmaa, joka Kylmän sodan alkuvaiheessa näyttäytyi amerikkalaisten maailmanvalloituksena.

 

Täysistunnossa uskonnonvapausartiklasta käytiin lyhyt keskustelu, joka koski oikeutta vaihtaa uskontoa. Keskustelu päättyi siihen, kun Pakistanin ulkoministeri Mohammed Zafrullah Khan käytti puheenvuoron, jossa hän puolsi oikeutta vaihtaa uskontoa Koraaniin vedoten. Muu keskustelu uskonnonvapauden periaatteista oli käyty jo julistuksen valmisteluvaiheessa.

 

Yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus hyväksyttiin pitkän 13-tuntisen keskustelun päätteeksi heti puolen yön jälkeen 10. päivänä joulukuuta. Mikään 56:sta paikalla olleesta maasta ei äänestänyt julistusta vastaan, mutta julistustekstin seitsemän kärkkäintä kriitikkoa äänestivät tyhjää. Julistus siis hyväksyttiin.

 

Nolden ja CCIA:n tehokas ja onnistunut strateginen työskentely oli tuottanut tulosta. Julistukseen kirjattiin positiivisesti ja laajasti ymmärretty uskonnonvapaus. Samaten koko julistustekstin luonnonoikeudelliset joskin kovin länsimäiset periaatteet hyväksyttiin. Tämä asiakirja on yhä voimassa, joskaan se ei ole YK:n jäseniä juridisesti sitova.

 

Se on kuitenkin vakuuttava esimerkki, miten yksi noin viiden paperiarkin mittainen kansainvälinen asiakirja voi vaikuttaa maailmanhistoriaan, jopa muuttaa sitä. On perusteltua väittää, että maailma on tänään ainakin piirun verran oikeudenmukaisempi, tasa-arvoisempi ja yhdenvertaisempi kuin ilman julistusta. Sitä, onko maailman rauhanomaisempi julistuksen ansiosta, kuten ekumeenisen liikkeen pioneerit toivoivat, jää vielä tutkittavaksi. Joka tapauksessa CCIA ja Nolde onnistuivat hankkeessaan jopa niin hyvin ja kauaskantoisesti, että täällä Helsingissä 10 kuukautta sitten Mariamin puolesta marssineet saattoivat asiassaan vedota seikkoihin, jotka olivat itse asiassa alun perin lähtöisin Nolden kynästä.

 

VIII EPILOGI

 

Julistuksen ansiosta uskonnonvapaus on periaatteessa maailmanlaajuisesti tunnustettu perusoikeus. Mariamin tapaus muistuttaa meitä kuitenkin siitä, että uskonnon ja vakaumuksen vapaus ei ole itsestäänselvyys tämän päivän maailmassa. Pew Forum on Religion and Public Life raportoi tämän vuoden syyskuussa, että 75 prosenttia maailman väestöstä elää valtiossa, jossa ovat korkeat tai erittäin korkeat rajoitukset uskontoja tai niiden harjoittamista kohtaan. Raportin mukaan nämä rajoitukset ovat lisääntymään päin. Selvityksessä on huomioitu valtiollisten rajoitusten lisäksi myös uskontoihin, uskonnonharjoitukseen tai uskonnollisiin ihmisiin kohdistuva vihamielisyys, vaino ja väkivalta. Raportin mukaan tätä tilastoa johtaa Pakistan.  

 

Kun kirkkojen edustajat marssivat Helsingin kadulla uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien puolesta, he eivät olleet pelkästään Mariamin asialla. Heidän marssimisensa motiivina oli myös ekumenia, joka on osa heidän edustamiensa uskonnollisten yhteisöjen itseymmärrystä. Tässä mielessä he olivat tulleet kadulle omassa asiassaan, sillä ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden kirjaaminen yleismaailmallisiksi periaatteiksi oli myös heidän saavutuksensa, joka oli tapahtunut ekumeenisen liikkeen ja etenkin CCIA:n kautta toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä. Tämän aikaansaamisen konkreettista alkuvaihetta olen väitöskirjassani analysoinut.

 



 

18. Artikla: Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja. Yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus 1948


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190