SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Elina Hellqvist: Uudet suomalaiset, uudet kristityt

Paikallis-ekumeeninen foorum, Espoo, 27.9.2019

Uudet suomalaiset, uudet kristityt: tervetuloa vai tervemenoa?

 

Elina Hellqvist, TT, pastori

Uskontojen kohtaamisen asiantuntija

Kirkon lähetystyön keskus

 

Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne. (3. Moos. 19:34)


Suomi on käytännössä aina ollut monikulttuurinen maa. Vanhoja kansallisia vähemmistöjämme ovat Euroopan ainut alkuperäiskansa saamelaiset, romanit, tataarit, juutalaiset sekä viittomakieliset. Suomessa on pitkään asunut myös ruotsalaisia, venäläisiä, virolaisia ja saksalaisia. Maahanmuuton takia kulttuurien kirjo kasvaa jatkuvasti. Tämä historiallinen aspekti monikulttuurisuuteen Suomessa joskus unohtuu, kun puhutaan maahanmuutosta: mielessä ovat helposti vain 2015 ja sen jälkeen turvapaikanhakijoina maahan tulleet.

 

Tämän puheenvuoron rakenne on seuraavanlainen:

1.       Miltä näyttää maahanmuutto Suomeen?

2.       Kuka kelpaa suomalaiseksi tai suomalaiseksi kristityksi?

3.       Joitakin ajatuksia vastauksena työryhmän esittämiin kysymyksiin:

Miten voisimme paikallisella tasolla elää yhteisymmärryksessä niiden kanssa, jotka ajattelevat maahanmuutosta eri tavoin?

Miten puhua omasta hengellisestä elämästä?

Mitä voimme tehdä tässä kysymyksessä kristittyinä yhdessä?

 

Miltä näyttää maahanmuutto Suomeen?

Aivan aluksi on tarpeen määritellä, kuka on maahanmuuttaja ja miltä näyttää maahanmuutto Suomeen. Tarkastelen asiaa tässä osiossa Työ- ja elinkeinoministeriön verkkosivuilta löytyvien tietojen pohjalta (, katsottu 29.9.2019).

 

Maahanmuuttajalle ei ole olemassa yhtä, vakiintunutta määritelmää. Maahanmuuttajalla voidaan tarkoittaa esimerkiksi seuraavia ryhmiä:

1.       Ulkomaalaistaustainen: Henkilö, jonka molemmat vanhemmat (tai ainoa tiedossa oleva vanhempi) on syntynyt ulkomailla. Osa ulkomaalaistaustaisista on syntynyt ulkomailla (maahanmuuttajat) ja osa Suomessa (ns. toinen sukupolvi). Ulkomaalaistaustaisen taustamaa on pääsääntöisesti äidin syntymävaltio

2.       Vieraskielinen: Henkilö, jonka rekisteröity äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Osa vieraskielisistä on syntynyt ulkomailla, osa Suomessa. Monet vieraskieliset ovat myös suomen- tai ruotsinkielisiä

3.       Ulkomaan kansalainen: Henkilö, jolla ei ole Suomen kansalaisuutta. Suomen kansalaisilla voi olla myös jonkin toisen maan kansalaisuus

4.       Ulkomailla syntynyt: Suomessa syntyneiden henkilöiden syntymämaa määräytyy äidin vakituisen kotimaan mukaan syntymähetkellä. Ulkomailta muuttavan henkilön syntymämaaksi rekisteröidään henkilön ilmoittama syntymämaa

 

Hätkähdin, kun luin näitä määritelmiä: itse asiassa minähän olen maahanmuuttajan äiti itsekin, kun yksi lapsistani on syntynyt muualla kuin Suomessa!

 

Kansainvälisesti verraten Suomessa asuu vähän maahanmuuttajia, mutta määrä on kasvussa. Esimerkiksi Sveitsissä maahanmuuttajia on 30% maassa asuvista, Ruotsissa 17% ja Saksassa 15%. Suomen 7%) on tähän verrattuna pieni luku. Vuoden 2018 lopussa Suomessa asui lähes 250 000 ulkomaan kansalaista ja 384 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä.

 

Suomen väkiluku pienenee ilman maahanmuuttoa: vuonna 2017 väkiluvun kokonaismuutos oli +9833 ihmistä, joista kotimaisia kieliä puhuvien osuus oli -9499 ja vieraita kieliä puhuvien osuus +19322. Myös poismuutto Suomesta on vilkasta. Arviolta 20% maahanmuuttajista muuttaa pois Suomesta viiden vuoden kuluessa. Suomessa maahanmuuttajat ovat nuoria ja työikäisiä: maahanmuuttajista on kantaväestöä selvästi suurempi osa 20-49 –vuotiaita.  Tämä ikäryhmä on myös hankalasti tavoitettavin osuus seurakuntien väestöstä.

 

Suomeen muutetaan eniten perheen, työn ja opiskelun takia. Turvapaikan hakeminen tai pakolaisena maahan tuleminen on toinen merkittävä syy Suomeen muuttamiseen.  Perhesyiden takia muuttavia on lähes kaksi kertaa enemmän kuin kansainvälisen suojelun/kiintiöpakolaisuuden takia muuttavia. Eniten Suomeen tulee muuttajia lähialueilta. Maassa jo olevat maahanmuuttajat ovat suurelta osin nuoria ja työikäisiä.

 

Sekä maahanmuuttajat että kantaväestö muuttavat kasvukeskuksiin. Ulkomailla syntyneistä noin 67% asuu Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Pirkanmaan maakunnissa. Ulkomailla syntyneistä 52% asuu Uudellamaalla. Pääkaupunkiseudulla asuu 165 000 ulkomailla syntynyttä henkilöä. Vuonna 2030 Helsingin seudulla asuu kaupungin väestöennusteen mukaan n. 350 000 vieraskielistä. Alueellinen segregaatio on Suomessa vielä maltillista, mutta se on vahvistumassa suurimmissa kaupungeissa. Lapsiperheiden asuminen eriytyy etnisen alkuperän mukaan enemmän kuin muilla maahanmuuttajaryhmillä. Esimerkiksi noin joka kymmenennessä Helsingin suomenkielisistä peruskouluista oppilaista vähintään 40% on vieraskielisiä. Eriytymisen ehkäiseminen on tärkeää erityisesti lasten ja nuorten kannalta, sillä lapsuuden asuinalue vaikuttaa tutkimusten mukaan tulevaisuuden valintoihin.

 

Kiihtyvä muuttoliike on globaali ilmiö, se ei koske vain Eurooppaan muuttamista.  

Maahanmuuttajamiesten työllisyysaste on lähes sama kuin kantaväestön, naisilla työllisyysaste on pienempi. Osallisuus on kotoutumisen ja yhdenvertaisuuden perusta yhteiskunnallisesta näkökulmasta käsin. Tämä on myös se osa-alue, johon seurakunnilla on eniten annettavaa.

Kuka kelpaa suomalaiseksi? Kuka kelpaa suomalaiseksi kristityksi?

Toukokuussa 2018 Suomen Muslimiverkosto teki Helsingin kaupungille aloitteen, että id-juhlan aikaan Helsingin kaupungintalolla olisi juhlaliputus. Tämä toteutui. Kuva Suomen lipuista kaupungintalon edessä julkaistiin sosiaalisessa mediassa, ja sai erityisesti muslimeilta paljon positiivista huomiota. Luin useamman päivityksen, jonka viesti oli, että uskonnollisen juhlan huomioiminen positiivisella tavalla sai suomalaisen muslimin tuntemaan itsensä täysin hyväksytyksi suomalaisena ensimmäisen kerran.  Uskonnollisen ja kansallisen identiteetin yhteyttä suomalaisten muslimien parissa on tutkinut väitöskirjassaan Teemu Pauha (Teemu Pauha  (2018): Religious and national identities among young Muslims in Finland: Religious and national identities among young Muslims in Finland).

 

Sekä tuo id-juhlan liputus että Pauhan tutkimustulokset antavat aihetta miettiä, mitkä kriteerit pitää täyttää, että kelpaa “oikeaksi suomalaiseksi”? Kuinka monen ominaisuuden osalta voi poiketa valtaväestöstä, että vielä täyttää suomalaisuuden kriteerit? Entä mitkä kriteerit pitää täyttää, että kelpaa suomalaiseksi kristityksi? Tämä on erityinen haaste luterilaiselle kirkolle, joka valtakirkkona on voinut pitkälti määritellä suomalaista identiteettiä.

 

YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n julistus ”Welcoming the Stranger, Affirmations for Faith Leaders” (, katsottu 29.9.2019) haastaa eri uskonnollisia yhteisöjä sitoutumaan lähimmäisenrakkauden konkreettiseen toteuttamiseen. Aloite asiakirjan laatimiseen tuli Luterilaiselta maailmanliitolta (LML). Asiakirja julkaistiin vuonna 2013. Sen taustalla on huoli siitä,  että uskonnolla perustellaan muukalaisvastaisuutta.

 

“My faith teaches that compassion, mercy, love and hospitality are for everyone: the native born and the foreign born, the member of my community and the newcomer.”

“Uskontoni opettaa, että myötätunto, armo, rakkaus ja vieraanvaraisuus on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle: syntyperäiselle asukkaalla ja ulkomaalaisella, oman yhteisöni jäsenelle ja tulokkaalle.”

Tämä periaate löytyy niin hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta, juutalaisuudesta, islamista kuin kristinuskosta.

 

Talvikki Ahonen tarkastelee väitöskirjassaan ( Ahonen (2019): Nykyaikainen kirkkoturvatoiminta Suomessa) kirkkoturvaa ekumeenisena työmuotona. Ahosen mukaan kirkkoturva on periaatteiltaan ja käytännöiltään hyvin ekumeeninen työmuoto. Kirkolliset toimijat eivät kuitenkaan argumentoi kirkkoturvan puolesta uskontoperustaisin argumentein. Kysyn kuitenkin, että eikö juuri niin pitäisi tehdä! Vaikka uskonnollinen argumentaatio ei välttämättä ole nyky-Suomessa legitiimi keino oikeuttaa yhteiskunnallista tai poliittista toimintaa, niin kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen tulisi, kuten Welcoming the Stranger-asiakirja osoittaa, nähdä muukalaisen rakastaminen keskeisesti uskon sisällöstä kumpuavaksi asiaksi.

 

Myös tutkimustulokset osoittavat sen: 75% evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä oli (Gallup Ecclesiastica 2015) samaa mieltä väitteestä “Kirkon tulee puhua nykyistä suoremmin yhteiskunnallisista epäkohdista”. Ei-luterilaisista näin ajatteli 60%.  Tästä huolimatta kirkon työ ei-kristittyjen parissa jakaa suomalaisten mielipiteitä tilastojen valossa voimakkaasti. Suomalaisista vain 55 % kannatti (Gallup Ecclesiastica 2015) väitettä “Kirkon tulee auttaa turvapaikanhakijoita heidän uskonnostaan riippumatta”.

Maahanmuuttajien parissa tehtävä työ keskittyy pienelle joukolle seurakuntien työntekijöistä. Haasta onkin, miten siitä tulisi kaikkien yhteinen tehtävä?

 

Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) asiakirjassa Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (KMN, 2013) todetaan:

 

Eri kirkoissa on erilaisia käsityksiä siitä, miten Henki kutsuu meitä evankelioimaan omissa tilanteissamme. Joillekin evankeliointi merkitsee ennen kaikkea ihmisten johtamista henkilökohtaiseen kääntymykseen Jeesuksen Kristuksen kautta; toisille se merkitsee solidaarisuutta ja kristillisen todistuksen antamista sorrettujen kansanryhmien rinnalla, toiset taas mieltävät evankelioinnin osaksi Jumalan lähetystä. Eri kristilliset perinteet ilmaisevat lähetyksen ja evankelioimisen eri osatekijöitä eri tavoin. Voimme kuitenkin yhdessä todeta, että Henki kutsuu meitä kaikkia sellaiseen ymmärrykseen evankelioinnista, joka perustuu paikallisseurakunnan elämään, jossa jumalanpalvelus (liturgia) kuuluu erottamattomasti yhteen todistuksen (martyria), palvelun (diakonia) ja keskinäisen yhteyden (koinonia) kanssa.

 

Lähimmäisen palvelu ja vieraan toivottaminen tervetulleeksi on siis aivan keskeinen osa kirkon kokonaisvaltaista missiota.

Haasteita seurakunnille

Uuden tulokkaan toivottaminen tervetulleeksi – olipa hän sitten ns. kantasuomalainen tai sitten muualta tullut– on seurakunnille haaste. Nostan esiin kaksi esimerkkiä. Pastori Päivi Vähäkangas kertoo artikkelissaan Kohtaamisen kirkolla on ongelmia kohtaamisen kanssa (Vartija 2018 ) miten hän Suomeen palattuaan vieraili puolen vuoden aikana eri seurakuntien jumalanpalveluksissa ja miten hänet niissä uutena tulijana otettiin vastaan. Antti Holma puolestaan kertoo podcastissaan Auta Antti! (Auta Antti! Jakso Menneisyys ja nykyisyys 10.5.2019) kuinka hän vuoden ajan osallistui viikoittain luterilaiseen jumalanpalvelukseen, koki itsensä siitä huolimatta ulkopuoliseksi ja päätyi lopulta eroamaan kirkosta.

 

Uudet tulijat, erityisesti silloin kun he ovat erilaisia kuin seurakunnan valtaenemmistö, haastavat pohtimaan samankaltaisuuden ja erilaisuuden kysymyksiä. Kuinka paljon erilaisuutta oikeastaan siedämme? Seurakunnan ihanne on olla yhteisö, johon kuka tahansa on tervetullut. Silti kaikki tiedämme, että helpointa on olla itsemme kanssa melko lailla samanlaisten ihmisten kanssa.

 

Yksi nykypäivän haaste erityisesti luterilaisille seurakunnille on se, että monen kirkon jäsenen suhde seurakuntaan on mediavälitteinen. Tämä haastaa julkisuudessa kirkosta ja uskosta viestivät pohtimaan erityisesti kieleen liittyviä asioita: onko kieli, jota käytämme, ymmärrettävää? Onko se kutsuvaa, inklusiivista kieltä vai ulossulkevaa sisäpiirin kieltä? Moni osallistuu toimintaan tai tulee fyysisesti kirkkoon paikalle vain harvoin, joten ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tulee näkyväksi vain viestinnän kautta välittyvä osuus. 

Oman haasteensa luo kysymys siitä, vastaako puhe kirkosta ja kristillisestä uskosta sitä, mitä tehdään ja miten käytännössä toimitaan? Jos satunnainen kirkkovieras ei koe itseään tervetulleeksi, kauniit sanat vieraanvaraisuudesta eivät auta.

 

Kuka oikeastaan on se kirkko, joka tekee ja toimii? Vanha tarina kertoo työmiehestä katedraalin rakennustyömaalla. Hänen tehtävänsä oli hyvin käytännöllinen, kertojasta riippuen hän joko keräsi roskia, kaivoi kuoppaa tai teki jotain muuta hyvin käytännöllistä pientä tehtävää. Kysyttäessä mitä hän tekee, hän kuitenkin vastasi rakentavansa katedraalia. Haluaisin rohkaista jokaista kristittyä ajattelemaan itseään ja tehtäväänsä katedraalin rakentajana.

Lopuksi

Suomeen –ja Suomesta pois– on muutettu aina. Mitä voisimme oppia aiemmista vaiheista? Mitä annettavaa nykypäivän keskustelulle olisi esimerkiksi evakoilla tai inkeriläisillä?

Suurin ryhmä maahanmuuttajien joukossa ovat nuoret aikuiset (20-39 -vuotiaat), jotka samalla ovat pienin ryhmä seurakunnassa – vai ovatko? Mitä opittavaa seurakunnilla olisi niiltä yhteisöiltä, jotka ovat onnistuneet kutsumaan mukaan erityisesti nuoria aikuisia?

Lopuksi haastaisin meitä kaikkia miettimään, miten liittyvät toisiinsa kirkon klassiset tuntomerkit jumalanpalvelus, todistus, palvelu ja keskinäinen yhteys? Niiden tulisi ruokkia toinen toisiaan! Sosiaalieettiset kysymykset, kuten vieraanvaraisuus ja lähimmäisen rakastaminen, eivät ole erotettavissa evankeliumista.

 

Päätän niihin samoihin kysymyksiin, joilla aloitin. Tässä joitakin ajatuksia niihin:

Miten voisimme paikallisella tasolla elää yhteisymmärryksessä niiden kanssa, jotka ajattelevat maahanmuutosta eri tavoin?

Tarvitaan nimi ja kasvot! Keitä oikeastaan ovat ne maahanmuuttajat, jotka paikallisyhteisöissämme elävät? Ihmisiä tulisi rohkaista tutustumaan toisiinsa avoimin mielin.

Miten puhua omasta hengellisestä elämästä?

Rohkeasti! Oma vahva identiteetti antaa parhaimmillaan eniten tilaa tutustua toiseen.

Mitä voimme tehdä tässä kysymyksessä kristittyinä yhdessä?

Paljon.

 

Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. (Ef. 2:19)

 

 


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors