Omaan henkilöhistoriaani mahtuu melkoinen määrä kuunneltuja saarnoja, hartauspuheita, luentoja ja kirkollisissa toimituksissa kuultuja puheita. Lähes yhtä paljon oman kirkollisen urani aikana olen joutunut suorittamaan vastaavia tehtäviä. Joten voin todeta, että kokemusta on kaiken tasoisista kuulemis- tai puhekokemuksista, hyvässä ja pahassa.
Nuoruuteni kokemuksiin kuuluu omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta hieman ahdistava kuulemiskokemus. Jyväskylässä eräänä keskiviikkona kuljin kaupungin kirkon ohitse, kellot soivat ja muistin, että keskiviikkoisin on iltakirkko. Poikkesin sisään ja yllätyksekseni kirkko oli aivan täynnä väkeä. Sitten tajusin, että jokaisen kuukauden viimeisenä keskiviikkona olivat vanhoillis-lestadiolaisten seurat, siitä tämä väenpaljous. En kehdannut lähteä poiskaan. Saarnaajan tekstinä oli melkoinen jakso Paavalin Galatalaiskirjeestä, jota hän kävi jae jakeelta lävitse. Asiaan kuului seurojen loppupuolella anteeksiantojen pyytäminen ja julistaminen, joka osaltaan pitkitti tilaisuutta. Seurat kestivät lähes kaksi ja puoli tuntia, ja vain yksi ainoa puhuja sekä alussa ja lopussa lauletut hengelliset laulut. Normaalille seuraväelle se oli ilmeisesti tavanomainen kokemus, mutta minulle varsin puuduttava ja vieras.
Olennainen kymmenessä minuutissa
Arkkipiispa Martti Simojoki jossain kirjassaan toteaa, että saarnan ei tulisi kestää kymmentä minuuttia enempää koska kuulijat eivät pysty hahmottamaan enempää yhdellä kertaa. Se on varsin hyvä neuvo. Hänen puhujan taidoistaan sain hyvän näytteen opiskellessani Järvenpään Seurakuntaopistossa nuoruudessani. Oli opiston 25-vuotis juhla ja eräs kouluneuvos omassa juhlaesitelmässään ryhtyi lavertelemaan ja ylittämään reilusti hänelle varattua aikaa. Juhlan aikataulu oli jo pahasti pielessä, kun Simojoki astui puhujan paikalle tuomaan omaa tervehdystään. Tähän oli ohjelmassa varattu varmaan kymmenen viisitoista minuuttia, mutta kaikkien yllätykseksi ja helpotukseksi hänen tervehdyksensä kesti korkeintaan viisi minuuttia. En muista siitä muuta kuin sen, että se oli asiallinen ja napakka. Ilmeisesti hänellä oli valmistettu huomattavasti pidempi puhe, mutta hän halusi pelastaa tilanteen ja onnistui siinä.
Ystäväni, jo eläkkeellä oleva Helsingin Sanomien toimittaja, kertoi omasta työstään erään kokemuksen jota olen yrittänyt pitää varoittavana esimerkkinä. Hän oli toimittajan työssään seuraamassa erästä tilaisuutta jossa aikanaan suuren puhujan maineessa oleva naispoliitikko Hilja Riipinen oli puhujan. Toimittaja tallensi pikakirjoituksella puheen, jota hänen kokemuksensa mukaan kuulijat ”henkeään haukkoen” innostuneesti kuuntelivat. Palattuaan työpöytänsä ääreen hän ryhtyi purkamaan pikakirjoitusmuistiinpanoaan. Lopputulos oli se, että tuosta puheesta ei syntynyt juuri mitään kirjoitettavaa. Tyhjiä, onttouttaan kumisevia fraaseja seurasi peränjälkeen.
Olen yrittänyt joskus hyvinkin lyhyen ajan kuluttua muistella kuulemiani saarnoja tai analysoimaan niitä muistinvaraisesti. Valitettavasti kokemus on ollut toimittaja ystäväni kokemus tai en ole muistanut niistä yhtään mitään.
Omien saarnojen ja puheiden arviointi on vaikeaa. Jos olen huolellisesti kirjoittanut saarnan lähes ”puhtaaksi”, sitä voi jälkeenpäin tutkiskella. Toisinaan olen nauhoittanut sanelukoneella saarnojani ja näin niitä on voinut kuunnella. Jolloin on mahdollista kiinnittää huomiota myös esityksen ulkoiseen muotoonkin. Tulos on ollut joskus jopa masentava.
Eräs kriittinen nuori totesi saarnastani: ”Hyvä, paljon asiaa, ainakin kuusitoista eri teemaa ja sitten ’hups’ ja aasinsilta jolla koottiin kaikki yhteen!” Olen arvioinut omia saarnojani onnistuneiksi silloin, kun saa suullista tai kirjallista palautetta. Jos jo kirkon sisällä tai ovella saa positiivista palautetta, kriittinen tulee yleensä kiukkuisena puhelinsoittona tai piispalle tehtynä valituksena. Saarnat joista ei tule mitään palautetta ovat ilmeisesti olleet ”tavanomaisia”.
Pappina on varsinainen puhetyöläinen. Onneksi ortodoksisessa perinteessä ”puheilla” ei ole niin suurta osuutta seurakuntatyössä kuin luterilaisessa perinteessä. Mutta ohjeiden mukaan on saarnattava kaikkina sunnuntai- ja juhlapäivinä. Näiden lisäksi tulevat erilaiset kirkon pyhät toimitukset joissa odotetaan papin sanovan jotain. Pappi joutuu asemansa vuoksi puhumaan näiden lisäksi mitä merkillisimmissä tilaisuuksissa: koulujen juhlissa, kuntien ja eri järjestöjen tilaisuuksissa, tehtaiden vihkijäisissä, syntymäpäivillä jne, pitämään esitelmiä ja luentoja ortodoksisuudesta tai jostain muusta asiasta - melkoinen kirjo puhumisen ja suullisen viestinnän eri tehtäviä.
Homilia ja taloudellinen kielenkäyttö
Mitä asetan itselleni vaatimukseksi saarnojen ja puheiden pitämiselle? Ihanteena on, että jokaiseen tehtävään valmistautuisi. Radiossa pidettävät saarnat valmistan 100 % kirjallisina ja nuorempana tein aina näin, mutta iän ja ”kokemuksen” karttuessa saarnoista olen valmistanut tiivistelmän. Toisinaan kirjoitettu ja liian usein tiivistelmä on ”korvien välissä”. Saarnan sisällön määrää kyseisen sunnuntai- tai juhlapäivän teksti tai aihe, joka osaltaan pakottaa pysymään aiheessa. Kreikan sana ομιλία – omilia, erasmilaisittain: homilia = puhe / keskustelu / saarna, ilmentää saarnaamisen tapaa, sen tulisi olla enemmänkin keskustelua tai jopa vuoropuhelua, ei yksipuolista ”paasaamista”. Englantilainen ortodoksinen piispa Kallistos kiteyttää asian: ”Useimmat opettajat ja saarnaajat puhuvat varmasti liikaa. Aito hengellinen ohjaaja käyttää kieltä taloudellisesti. Jotta sanalla olisi voimaa, tarvitaan sekä puhuja, joka puhuu henkilökohtaisen kokemuksen aidolla auktoriteetilla, että kuulija, joka kuuntelee tarkkaavaisena ja innostuneena.”. (Ware, Kallistos, Sisäinen valtakunta, 226,Valamon luostari 2006)
Puhujalla on melkoinen valta kuulijoihinsa nähden, joka minusta on aina muistettava. Puhuja ei voi eikä saa suggeroida kuulijoitansa, se on vaarallista ja liian helppoa. Tästä on liian paljon esimerkkejä. Nimitän sitä ”hengelliseksi puoskaroinniksi ja väkivallaksi”. Vanha vitsi kertoo, että pappi oli saarnakonseptiinsa alleviivannut sinisellä ne kohdat joissa hän itkee ja punaisella ne, joissa seurakunta itkee.
Nuorella puhujalla on voitettavanaan esiintymispelkonsa ja saarnan valmistaminen on oma taitolajinsa, johon koulutuksessa tulisi saada opastusta sekä harjaantumista. Dominikaani isä Martti Voutilainen kertoi omasta saarnakoulutuksestaan ranskalaisessa teologisessa koulussa, että heidän piti kirjoittaa saarnat täydellisesti alusta loppuun, opetella saarna ja pidettävä se ilman konseptia. Opettaja seurasi esitystä konseptista. Virheenä pidettiin saarna ”ulkolukua”, se piti omaksua ja esittää vapaasti. Se onnistui kokemuksen karttuessa ja teologisen koulun ohjauksessa.
Kirkollisissa toimituksissa pidettävät puheet ovat oma lukunsa. Milloin ja missä toimituksissa on pidettävä erityinen puhe? Göran Schildt kertoo kokemuksestaan Kreikassa ortodoksista hautajaisista: ”yhtään kömpelöä tai moralisoivaa puhetta ei pidetä, vaan ikivanhan liturgian juhlalliset kaavat siirtävät vainajan siihen ajatusmaailmaan, jossa kuolemallekin annetaan merkitys.” ( Schildt, Göran, Dianan saari, 201, Otava Keuruu 1977)
Tämä on minusta hieno havainto, mutta meikäläisessä kulttuurissa edellytetään papin puhuvan siunaustilaisuudessa ja vieläpä muistotilaisuudessa. Itse olen valinnut hyvin minimaalisen tien asiassa. Tarkoita tällä sitä, että hyvin harvoin puhun ”vainajasta” mitään, en ryhdy kertomaan hänen elämäntarinaansa tai saavutuksiaan. Usein olen niitä täysin tietämätön ja jos tiedän jotain, niin ne perustuvat omaisten kertomuksiin. Saattoväki yleensä tuntee vainajan ja hänen tekemisensä paremmin. Minusta on tärkeämpi keskittyä kirkon opetukseen ihmisen elämästä ja sen rajallisuudesta sekä lohduttaa läsnä olevia ylösnousemuksen toivolla ja pääsiäisen kirkkaudella. Erään setäni hautajaisissa oli pyydettynä vanha perhetuttava pappi, jolla oli ikääkin melkoisesti. Puheessaan hän sekoitti veljekset ja koko puheen sisältönä oli jo vuosia sitten kuolleen veljen innokas kalastusharrastus. Vainaja oli tämän kalastajan täydellinen vastakohta!
Muissa toimituksissa puheeni on korkeintaan toimituksen eri asioiden selostamista ja opastusta. Avioliittoon vihkimisissä olen useimmiten tyytynyt onnittelemaan vihkiparia ja kehottanut muistamaan vihkitoimituksen rukousten ja Raamatun lukukappaleiden sisältöä.
Muut puheet eri tilanteissa ovat oma lukunsa. Olen pyrkinyt saarnoissa ja puheissa keskittymään asiaan ja tilanteeseen. Joku viisas on sanonut: ”Papit ovat kuin vesihanoja, kun sen avaa, puhetta tulee niin kauan kuin hana on auki”. Minä olen varmaa syyllistynyt puhumaan puhumisen ilosta, mutta tiedän työtovereita joiden lyhyin puhe kestää vähintään kolme varttia. Siihen ei pitäisi langeta. Alussa mainitsemani piispa Simojoen ohje on hyvä ja varteenotettava.
Seuraavat seikat olisi huomioitava hyvässä puheessa ja saarnassa:
Isä Johannes Karhusaari ev.lut. kirkon pastoraalikoulutuksessa Järvenpäässä 2.10.2007.