SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Reformaation yhteinen muisto ekumeenisena mahdollisuutena

 

Se, voidaanko reformaation yhteistä muistoa viettää ekumeenisesti ja millä tavalla, riippuu ensi sijassa siitä, kuinka ymmärretään vuosi 1517. Vuosihan muistuttaa Lutherin 95 teesin naulaamisesta Wittenbergin linnankirkon oveen ja siten luterilaisen reformaation alusta – mutta luterilainen reformaatiokin tapahtui eri alueilla eri aikana. Suomessa kyse ei ollut kansanliikkeestä vaan ylhäältä toteutetusta asiasta.

 

Jos vuosi 1517 tulkitaan ensimmäisen satavuotispäivänsä (1617) valossa, reformaation muisto sijoittuu konfessionalistisen kiistojen ja ristiriitojen lipun alle. Vuonna 1617 oli selvää, että Eurooppa kulki kohti konfliktia ja uskonsotia. Ensimmäiselle reformaation satavuotisvietolle oli siten tyypillistä antikatolinen polemiikki ja aggressiivinen kielenkäyttö.

 

Jos pohdimme vuotta 1517 itsessään emmekä myöhempien reformaation merkkivuosien valossa, tilanne on erilainen. Monet historioitsijat olettavat, että Lutherin teesien julkistaminen oli pikemminkin kutsu akateemiseen väittelyyn, jolla hän toivoi torjuvansa "rakastamansa kirkon uskottavuuden menetyksen". Tässä mielessä vuosi 2017 muistuttaa ajasta, jolloin ei vielä ollut tapahtunut välirikkoa katolisen kirkon ja Lutherin välillä eikä kirkon ykseys ollut rikkoutunut. Tällöin vuotta 2017 täytyy viettää ekumeenisessa kumppanuudessa. Mutta koska myöhemmin tapahtui välirikko, olisi ehkä sopivampaa viettää ekumeenisesti vuoden 1530 Augsburgin valtiopäivien muistoa. Läntisen kristikunnan kirkot saattoivat tuolloin olla toisiaan lähempänä kuin koskaan sen jälkeen ovat olleet.

 

On selvää, että reformaation muiston vietto ei voi tapahtua niin kuin edellisinä vuosisatoina. Katolinen kirkko on kiitollinen tästä ekumeenisesta sensitiivisyydestä ja ottaa mielellään vastaan kutsun yhteiseen reformaation muiston viettoon, kuten paavi Benedictus XVI on jo todennut. On kuitenkin tarkkaavasti kuunneltava toisiaan siitä, kuinka kutsujat ja kutsutut ymmärtävät yhteisen muiston viettämisen ja millä tavalla he voivat siihen osallistua. Ekumeenisen ystävyyden hengessä katoliselta kannalta voi muotoilla seuraavia kysymyksiä.

 

Reformi ja reformaatio


Kardinaali Kurt Koch ja kirkkoherra Martti Häkkänen.Piispa Eero Huovinen ja kardinaali Kurt Koch vilkkaassa keskustelussa seminaarin tauolla.Voi mietiskellä sanojen "reformi", uudistus, ja "reformaatio" eroa. Reformaatio sisältää perustavamman sanan uudistus. Reformaatio voidaan ymmärtää kirkon uudistusprosessina löytämällä uudelleen evankeliumi kirkon perustana ja Jeesus Kristus, elävä Jumalan sana, kristityn elämän keskuksena. Todellinen kirkon uudistus voi tulla vain syvällisestä kohtaamisesta Jumalan sanan kanssa, jossa kirkko löytää todellisen identiteettinsä. Tämä ei koske yksin 1500-luvun reformaatiota. Kirkon historia osoittaa, että kaikissa kriisitilanteissa se on aina viitannut takaisin siihen, että Jumalan sanalla on oltava etusija sen elämässä ja lähetystehtävässä. Voi muistaa pyhää Franciscusta, pyhää Dominicusta ja pyhää Carlo Borromeota, joka vaikutti suuresti Trenton kirkolliskokouksen opetuksen täytäntöönpanoon hiippakunnassaan ja muuallakin. Hän vaikutti osaltaan siihen, että Trenton jälkeen katolinen kirkko koki laajamittaisen uudistumisen sääntökuntaelämässä ja lähetystyössä. Vaikka Trenton kirkolliskokous olikin vastaus protestanttiseen reformaatioon, sitä ei voida pitää yksinkertaisesti vastareformaatiokonsiilina. Siinä oli kyse katolisesta reformista. Näin ollen reformin käsite on kotonaan katolisessa kirkossa, ja katolinen kirkko ymmärtää olevansa Ecclesia semper reformanda. Vatikaanin II kirkolliskokous aloitti samanlaisen uudistumisen kirkossa palauttaessaan Jumalan sanalle keskeisyyden, joka sillä on oltava kirkon elämässä ja lähetystehtävässä.

 

Reformi ja reformaatio on erotettava toisistaan – historia osoittaa, että reformaatio ei ole eikä voi olla ainoa vastaus kirkon uudistustarpeeseen. Historia osoittaa myös, että reformaation kirkotkin tarvitsevat reformia.

 

Kahvipöytäkeskustelussa kardinaali Kurt Koch ja Suomen vapaakirkon johtaja Hannu Vuorinen (ikkunan vieressä oikealla), arkkipiispa Kari Mäkinen, piispa Teemu Sippo SCJ, piispa Simo Peura ja monsignore Mattias Türk.Kirkon kaikkein radikaaleimman uudistajan, pyhän Franciscus Assisilaisen, muisto osoittaa, että se, joka tuolloin esti kirkkoa romahtamasta, ei ollut mahtava paavi Innocentius III vaan vähäinen ja merkityksetön sääntökuntaveli. On muistettava myös, että Franciscus Assisilainen ei uudistanut kirkkoa ilman tai vastoin paavia, vaan aina yhteydessä paavin kanssa. Franciscus on onnistunut esimerkki radikaalista kirkon uudistumisesta ykseydessä kirkon hierarkian kanssa. Hän osoittaa, että reformi on myönteinen sana myös katolisessa kirkossa, mutta katolinen pysyvän uudistumisen välttämättömyyden periaate välttää välirikkoa tradition kanssa. Sitä vastoin reformaattoreiden uudistukset johtivat skismaan. Siksi ilo välttämättömästä reformista sekoittuu tuskaan, koska se lopulta johti kirkon jakautumiseen ja muihin negatiivisiin seurauksiin.

 

Tämän vuoksi reformaation muiston yhteinen vietto ei meille katolilaisille voi olla mitään riemuvuoden viettämistä, vaan tilaisuus mietiskelyyn, syyllisyyden tunnustamiseen ja kääntymykseen. Jos Lutherin tarkoitus ei ollut erillinen luterilainen kirkko vaan kristikunnan uudistus, historiallisena tosiasiana tämä tavoite ei toteutunut. Evankelisen kirkon synty ei ollut reformaation onnistumista. Reformaatio menestyy vasta kun jakautumiset voitetaan ja palautetaan yksi uudistunut kirkko evankeliumin hengessä.

 

Reformaatio ja traditio


Reformin olemukseen kuuluu, että lopputuloksena ei koskaan ole se, että uudistettu ei ole enää identtinen sen kanssa, mitä piti uudistaa. Oliko reformaatio tässä mielessä kirkon uudistusta vai johtiko se radikaalimmassa mielessä kirkon olennaisen luonnon muuttumiseen? On ymmärrettävää, että reformaattoreilla oli ongelmia keskiajan paavillisen kirkon paradigman kanssa, mutta se ei johtanut loogisesti palaamiseen varhaiskirkon paradigmaan (vaikka varhaisvaiheessa Luther yhä suuressa määrin piti mielessä katolisen ymmärryksen kirkosta). Historian kuluessa reformaatiot ovat yhä enemmän etääntyneet perustavanlaatuisesta kirkollisesta rakenteesta, joka kehittyi 100-luvulta alkaen ja jonka katolinen kirkko jakaa kaikkien ortodoksisten ja orientaaliortodoksisten kirkkojen kanssa: kirkon sakramentaalis-eukaristisen ja piispallisen perusrakenteen. Tämän varhaiskirkon ymmärryksen mukaan kirkko on siellä, missä on piispanvirka apostolien sakramentaalisessa suksessiossa, ja yhdessä sen kanssa papiston ja piispan johdolla vietetty eukaristian sakramentti. Siksi ei voi välttää arviota, että reformaatio tuotti erityyppisen kirkon tai erityyppisiä kirkkoja, koska ne edelleen jakautuivat, ja että reformaation kirkolliset yhteisöt myös tietoisesti tahtovat olla kirkko toisella tavalla.

 

Tämä johtaa vielä tärkeämpään kysymykseen reformaation suhteesta kirkon koko traditioon. Ajattelemmeko ekumeenisina kumppaneina reformaation olleen johonkin uuteen johtanut välirikko aiemman kristinuskon tradition kanssa, vai ajattelemmeko sen olleen jatkuvuudessa koko yleismaailmallisen kirkon tradition kanssa?

Reformaation yhteinen muisto on ekumeeninen mahdollisuus, jos "Vastakkainasettelusta yhteyteen" -asiakirjan kolme keskeistä kysymystä toteutuvat. Ensiksi asiakirjan otsikko velvoittaa olemaan kiirehtimättä liikaa yhteyden saavuttamista, vaan kestämään myös vastakkainasettelun. Skisma, uskonsodat ja sekulaarien kansallisvaltioiden kehittyminen vahvoine tunnustuskuntarajoineen ovat suuri taakka reformaatioajalta. Lännen kirkon jakautumisesta seurasi ei-toivottuna myös moderni sekularisaatio. Tunnustuskuntien välien rauha saatiin aikaan sillä kalliilla hinnalla, että tunnustuskuntien erot – ja pitkällä aikavälillä myös itse kristinusko – jätettiin huomiotta, jotta yhteiskuntajärjestykselle voitiin antaa uusi perusta.

 

Lutherin reformaatio sai aikaan vapautumisen aikansa politiikkaan sekaantuneesta paaviudesta, mutta hyvin pian reformaatio tuli vastaavalla tavalla riippuvaiseksi ruhtinaista ja muiden muassa tarjosi teologisen oikeutuksen luterilaisten harjoittamalle anabaptistien vainolle. Tällaisten historiallisten muistojen kannalta emme ole niin innokkaita lausumaan, että reformaation myötä saapui uusi aika ja vapauden kirkko syntyi. Sen sijaan sekä katolilaisten että luterilaisten on hyvästä syystä yhdessä moitittava itseään ja kaduttava väärinymmärryksiä, vääryyksiä ja loukkauksia, joita he ovat toisiinsa kohdistaneet viimeisen 500 vuoden aikana. Tällaisen julkisen katumuksen on oltava ensimmäinen askel yhteisessä reformaation muistamisessa.

 

Jos luterilaisilla ja katolilaisilla on nöyryyttä ja rohkeutta kohdata historialliset konfliktit ja niiden seurausten taakka, he voivat kulkea historian polkua kohti suurempaa keskinäistä yhteyttä. Tämä polku alkoi katolisen perinteisesti poleemisen Luther-käsityksen uudelleen arvioimisella. Protestanttinen historiantutkimus on puolestaan etsinyt oikeudenmukaisempaa kuvaa keskiajasta ja keskiajan katolisesta kirkosta. Keskiaika ei ollut niin pimeää kuin pitkään on kuvattu, ja Lutherin ajattelussa oli paljolti keskiajan ajattelun vaikutusta, esimerkiksi apokalyptinen sävy, jossa hän näki paholaisen tekevän työtä vastustajissaan. 

 

Tätä taustaa vasten on vihdoin objektiivisesti voitu nimetä Lutherin elämän ja toiminnan pimeät puolet: yhä ankarammat hyökkäykset katolista kirkkoa ja erityisesti paaviutta vastaan, kiivaat hyökkäykset talonpoikia vastaan talonpoikaiskapinan aikana, kannatus ja teologinen oikeutus anabaptistien vainolle ja vihamieliset sanat juutalaisista. Luterilaisten itsekriittisempi asenne Lutheria ja reformaatiota kohtaan on edistänyt positiivisemman katolisen Luther-kuvan kehittymistä. Tuskallista jakautumisen historiaa on pyritty kirjoittamaan yhdessä, kuten Vastakkainasettelusta yhteyteen -asiakirjassa on tapahtunut.

 

Katumus historian kärsimyksen tähden ja ilo tähän asti saavutetusta liittyvät toivoon, että yhteinen reformaation muisto antaa mahdollisuuden ottaa seuraavia askeleita kohti kaipaamaamme ykseyttä. Vastakkainasettelusta ykseyteen –asiakirja antaa tärkeän panoksen toteamalla ekumeenisessa yhteistyössä keskeiset Martti Lutherin teologian näkökohdat, erityisesti kiistellyt teologiset aiheet kuten vanhurskauttamisoppi, Raamatun ja tradition välinen suhde, eukaristia ja kirkon virka. Asiakirja kokoaa sen, minkä ekumeeniset dialogit ovat osoittaneet olevan yhteistä uskonymmärryksessämme.

 

Asiakirjan rajoitukset kuitenkin ovat siinä, että sitovaksi konsensukseksi ekumeenisten komissioiden asiakirjat eivät riitä, vaan meitä voivat johdattaa eteenpäin vain ne tekstit, jotka asianomaiset kirkot ovat ottaneet vastaan ja jotka niiden johtajat ovat auktoritatiivisesti hyväksyneet. Tässä mielessä erityisen tärkeä on Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, josta Luterilainen maailmanliitto ja Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto sopivat 31. lokakuuta 1999 Augsburgissa ja jota pyhä paavi Johannes Paavali II kutsui merkkipaaluksi luterilaisuuden ja katolisen kirkon ekumeenisessa kohtaamisessa. Vaikka keskeisessä kysymyksessä saavutettiin laaja konsensus, ykseyttä ei saavutettu. 

 

Kuten muotoilu "konsensus vanhurskauttamisopin perustotuuksista" osoittaa, täyttä konsensusta vanhurskauttamisopista saati sen seurauksista ymmärrykselle kirkosta ja kirkon virasta ei saavutettu. Ymmärryksen siitä, mitä kirkko on, on oltava ensi sijalla luterilaisten ja katolilaisten ekumeenisessa dialogissa. Ekumeeniset keskustelut voivat olla tärkeä askel kohti luterilaisten ja katolilaisten ekumeenista yhteisymmärrystä ja ehkä johtaa yhteiseen julistukseen kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Julistus olisi ratkaiseva askel kohti näkyvää kirkollista yhteyttä, kaikkien ekumeenisten ponnistusten päämäärää.

 

Yhteinen reformaation muiston vietto 2017 voi olla hyvä tilaisuus, jos tuo vuosi ei ole päätös vaan uusi alku reformaation yhteisöjen ja katolisen kirkon ekumeenisissa ponnistuksissa kohti täyttä yhteyttä. On muistettava katumus, kiitollisuus ja toivo. Ei ole sattumaa, että päädymme korostamaan polttavaa ekumeenista kysymystä kirkon olennaisesta luonteesta. Lutherin teesit vuonna 1517 lopulta koskivat kysymystä kirkosta ja virasta, joka voi puhua ja toimia kirkon nimissä. Lutherin ymmärrys uskosta ei ollut individualistinen, ja Jeesuksen Kristuksen kirkon ykseys oli Lutherillekin uskon asia.

 

Paavi Benedictus XVI ilmaisi reformaation ytimen vieraillessaan Erfurtin augustinolaisluostarissa vuonna 2011: "Lutheria innoitti jatkuvasti kysymys Jumalasta, se oli syvä intohimo ja eteenpäin ajava voima koko hänen elämäntiellään." Lutheria seuraten ekumenian palvelutehtävä erityisesti nykyajan yhä maallistuneemmissa yhteiskunnissa on todistaa elävän Jumalan läsnäolosta. Ekumenian suurin yhteinen haaste on Jumala-kysymyksen keskeisyys. Jos luterilaiset ja katolilaiset nykyään keskittyvät yhteistyössä kysymykseen Jumalasta ja Kristus-keskeisyydestä, ekumeeninen reformaation muistaminen on mahdollista, eikä vain pragmaattisessa merkityksessä vaan uskoen ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Jeesukseen, jota Luther uudelleen valaisi ja josta nykyään voimme yhdessä todistaa. Tämä on mielestäni yhteinen ekumeeninen velvoite, jota reformaation merkkivuosi 2017 kutsuu meitä muistamaan yhdessä.

 

Kardinaali Kurt Kochin englanninkielisestä esitelmästä Suomen Ekumeenisen Neuvoston kevätkokouksen yhteydessä pidetyssä seminaarissa 27.4.2015, suomentanut ja tiivistänyt Katri Tenhunen.

 

Kuvat: Veijo Koivula.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat suurempina.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors