Minä olen tie...
Ennen kuin oli päädytty tuolle kahden tunnin mittaiselle kävelylle,
vaeltamaan vaatimatonta hiekkatietä kohti Emmauksen kylää,
oli tapahtunut jo yhtä ja toista.
Itse asiassa aika järistyttäviä asioita niin yksilöiden mielessä
kuin koko kaupungissa.
Hetkeä aiemmin avain oli kääntynyt tiukassa lukossa.
Ovi narahti. Pieni tuulenvire pelmahti jo päiviä kiinni pidettyyn huoneeseen.
Portaat natisivat.
Yksi kerrallaan he kipusivat piilopaikastaan alas ulkoilmaan
ja kohti tietä, joka vei eteenpäin.
Näin alkoi opetuslasten tie pelosta vapauteen,
mykkyydestä vuoropuheluun,
jäykistävästä ahdistuksesta uuden oivaltamiseen.
Liikkeellä ollen, tuntemattoman kanssa keskustellen,
yhteiselle aterialle rohjeten he löysivät kaipaamansa
– kadonneen toivon ja menetetyn elämänhalun.
Katselen tuon kertomuksen kulkijoita.
Kuulen heidän viestinsä itselleni ja kirkollemme.
Lähtekää liikkeelle,
tulkaa ulos raikkaisiin tuuliin ja avariin maisemiin!
Uskaltakaa avata lukittu ovi ja kiinni salvattu mieli.
Jättäkää ne kammarit, joihin pelko on teidät jäykistynyt.
Avatkaa ne lukot, joiden taakse ennakkoluulonne on sulkenut heidät,
jotka kaipaavat osallisuuteen ja yhteiseen elämään.
Tulkaa, lähtekää tielle ja liikkeelle, eteenpäin.
Ja nuo kertomuksen kulkijat jatkavat menoaan vaatimattomalla hiekkatiellä.
Kulkevat ja puhelevat,
pohdiskelevat sitä, miten jatkaa elämää eteenpäin,
kun niin paljon on toisin kuin toivoi, luuli ja suunnitteli.
Kyselevät keskenään - vastausta tietämättä, varmuutta tuntematta.
Jatkavat puhelemista,
vaihtavat mykkyyden sanoihin ja vaikenemisen vuoropuheluun.
Kuulen heidän viestinsä itselleni ja kirkollemme.
Kyselkää ja kuunnelkaa, pohtikaa yhdessä.
Epävarmuuden jakaminen,
puuttuvien vastausten myöntäminen,
eri vaihtoehtojen kivuliaskin punnitseminen ei ole heikkoutta,
vaan tie eteenpäin.
Puuttuvan vastauksen huomaaminen on joskus voimallisempaa
kuin väärään varmuuteen tarrautuminen.
Ja matkanteko vaatimattomalla hiekkatiellä vie kulkijoita eteenpäin.
Puolivälissä matkaa kaksikon seuraan liittyy vieras mies,
molemmille tuntematon.
Alkaa kysellä keskustelun aihetta ja sitä, mikä miehiä noin puhuttaa.
Hänellä on halua ja kykyä kuunnella.
Hämmennyksellä on sijansa ja tehtävänsä – vastaukseen on harvoin oikotietä.
Niin täynnä nuo kaksi ovat omaa huoltaan ja hämmennystään,
että seuraan liittyneen todellinen henkilöllisyys jää heiltä huomaamatta
eikä Jeesus itse tahdo sitä dramaattisesti paljastaa.
Antaa ajan kulua; hänellä on varaa odottaa; tehdä tila oivalluksen vähittäiseen avautumiseen.
Oma mieleni viipyy Jeesuksen sanoissa ja tavassa toimia: miten usein hänen kerrotaan olleen liikkeellä. Matkalla jonnekin. Matkalla jostakin. Hän kulki ihmisten parissa; tapasi heitä arkisten tapahtumien keskellä ja otti vastaan kutsuja osallistua heidän juhliinsa. Hän kulki ja liikkui. Hän keskusteli, kyseli ja auttoi pyydettäessä – tilaisuuksia hän ei juuri järjestänyt eikä hänen kokouksistaan kerrota. Hän sanoi itsestään: Minä olen tie…
Sen tien kulkijaksi kutsuttuna jään miettimään; olisiko kristityn elämä erilaista, jos Jeesus olisi sanonut: ”Minä olen pöytä… tai minä olen rakennus”. Jotakin, mikä kutsuu meitä asettumaan paikoillemme ja katsomaan samaa
näkymää?
”Minä olen tie” näin hän sanoo meille ja rohkaisee eteenpäin.
Kulkemaan tiellä, joka vie jonnekin.
Vaeltamaan luottaen, sillä Hän,
joka on meidät tielle kutsunut, tietää, että matka kannattaa ja vie perille.
Lukitut huoneet saavat jäädä.
Tie kutsuu kulkijaansa.
Nuo kertomuksemme kaksi kulkijaa lähestyvät Emmauksen kylää,
ovat saapumassa jo majapaikkaansa.
He pyytävät tuntematonta jäämään kanssaan iltapalalle.
Oven avatessaan myös jotakin muuta avautuu.
Yhteisellä aterialla oivallus Kristuksen läsnäolosta kirkastuu.
Lämpimästi, lähes hellästi, arkiseen ruokapöytään
saapuu juhla ja tavallinen iltapala tuo Jumalan ihmisten keskelle.
Katselen ruokailijoita
ja kuulen heidän viestinsä itselleni ja kirkollemme.
Tuntemattoman tervetulleeksi toivottaessaan,
vieraanvaraisuutta osoittaessaan,
ruokaa yhdessä syödessään saattaa saada kätketyn lahjan.
Uusi oivallus voi syntyä, elämänhalu saattaa palata,
jokin kadonnut löytyä.
Aterian päätyttyä,
tuntemattomasta tutuksi muuttuneen vieraan jo poistuttua,
kaksikko alkaa arvioida tapahtunutta.
Pelokkaan ja masentuneen mielialan sijasta
he muistavat jo menettämänsä tunteen
ja kertomuksen loppulauseessa he toteavat hymyillen toisilleen:
” Meidän sydämemmehän hehkuu innosta.”
Tästä he tunnistivat, että Kristus oli ollut heidän seurassaan
ja Jumala oli koskettanut heidän arkista olemistaan.
Maistelen mielessäni tuota sanaparia – innosta hehkuva sydän…
Kuuntelen sen viestiä itselleni ja kirkollemme.
Siellä siis Kristus on käynyt kylässä,
missä kyynisyyden voittaa innostus,
pelon rohkeus,
kyräilyn luottamus,
mykkyyden vuoropuhelu.
Siellä Kristus on käynyt kylässä,
missä uskaltaa avata lukitun oven
ja kiinnisalpautuneen mielen ja lähteä liikkeelle -
etsimään heitä,
joiden sydämen hehkun elämän ankaruus tai ihmisten julmuus on sammuttanut
mutta myös heitä,
joiden sydän jo hehkuu innosta
ja joiden seurassa mekin oivallemme sen, mihin meitä nyt kutsutaan.
Hiippakuntasihteeri Irja Askola
Ekumeeninen rukousviikko, sunnuntaina 24.1.2010 Kauniaisten ev.-lut. kirkko (radiointi Yle Radio 1:lta)
Saarnateksti: Luuk. 24:13–32