Olin juuri täyttänyt 11 vuotta, kun sairastuin nopeasti ja rajusti anorexia nervosaan. Koska olin vielä lapsi, minua hoidettiin Kotkan keskussairaalan lastenosastolla. Tämän osaston päässä oli Keskola, jossa hoidettiin ennenaikaisesti syntyneitä lapsia. Osa vauvoista oli keskoskaapeissa, mutta vahvistuneet ja kasvaneet pienokaiset pääsivät jo hoitajiensa syliin.
Sairauteeni kuului, etten paljoakaan nukkunut öisin. Kun taas eräänä yönä valvoin, oli yöhoitaja käymässä luonani, juttelemassa. Hän piti sylissään pienen pientä vauvaa ja nojaili vihreä puku yllään ikkunalautaan. En muista, mistä puhuimme, mutta muistan, että puhelin soi toimistossa. Saattoi olla, että osastolle oltiin tuomassa uutta pientä potilasta.
Kiireissään hoitaja antoi vauvan syliini ja sanoi: "Pitelehän tuota." Hän juoksi vastaamaan soittoon punaiset hiukset heiluen. Olin onnellinen, että minulle annattiin vastuullinen tehtävä. Mikäli kuntoni antoi myöten, olin saanut välillä autella hoitajia ruoan jaossa, sängyn petaamisessa jne.
Muistan hyvin tuon öisen kohtaamisen pienen potilaan kanssa. Siinä olimme me kaksi nenämahaletkuinemme. Istuin sänkyni laidalla. Ulkona oli muuten pilkko pimeää, mutta viereisestä korkeasta rakennuksesta näkyi valoja.
Katselin pientä kättä ja tunsin syvällä sisälläni suunnatonta onnea saadessani pitää sylissäni tätä elämänalkua. On mahdotonta kuvailla, kuinka yhtäkkiä ymmärsin elämän arvokkuuden vauvan nukkuessa rauhallisesti luisilla käsivarsillani. Ymmärsin, miten jokaisen ihmisen elämään sisältyy merkitys, jota me ihmiset emme tiedä. Ymmärsin, että oma elämäni voisi olla merkityksellinen. Oli kuin pienestä hentoakin hennommasta lapsesta olisi virrannut minuun voimaa.
Tajusin myös, miten tämä sylissäni oleva lapsi oli täysin riippuvainen hoitajistaan. Lapsen elämä ei edes ehtisi alkuun ilman huolellista ja tarkkaavaista hoitoa. Aloin tosissani miettiä, voisinko itse auttaa itseäni jotenkin. Olinhan jo sentään 11-vuotias...
Uskon, että tuo yhteinen hetki vauvan kanssa oli ratkaisevan tärkeä toipumiselle viheliäisestä sairaudesta.
En tiedä, kuinka kauan hoitaja oli poissa. Aika tuntui kadonneen. Ja kun hän tuli, annoin vauvan varovasti takaisin, samalla varoen nenämahalatkujamme.
Olen miettinyt, mitä silloiselle vauvalle nykyään kuuluu, siunannut sen lapsen äitiä mielessäni, sekä hoitajaa, joka antamalla minulle vastuuta, antoi tietämättään elämälleni uuden suunnan. Mutta ennen kaikkea olen hämmästellyt, miten ihmeellisesti, syvässä hiljaisuudessa, melkein pimeässä, voi Jumala puhutella meitä sanattomasti. Sattumia ei ole.
-----
Joulutarinoiden esikuvana
pidetään Charles Dickensin kirjaa A Christmas Carol in Prose, Being a Ghost Story of Christmas. Sen ensipainos julkaistiin 19. joulukuuta 1843. Teos on suomennettu useita kertoja eri nimillä:
Joulun-aatto. W. Churberg, 1878. Suomentanut Waldemar Churberg.
Joulu-ilta. WS, 1893. Suomentanut D. K. Wyyryläinen.
Jouluaatto. Karisto, 1932. Suomentanut Werner Anttila.
Joululaulu. WSOY, 1984. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola.
Saiturin jouluyö. Satukustannus, 1986. Suomentanut Jukka Torvinen.
Joululaulu. Basam Books, 2001. Suomentanut Tero Valkonen.
Saiturin joulu. Egmont Kustannus Oy Ab, 2007. Suomentanut Antti Autio.
Joulutarinat ovat jo vanhoista ajoista lähtien olleet keskeisiä hyvän sanoman levittäjiä. Ne ammentavat sanomaa aidosta ainoasta joulukertomuksesta, jossa maailman Vapahtaja, Kuningasten Kuningas, syntyy vaatimattomiin oloihin.
Meillä Suomessa joulutarinaperinne on säilynyt ainakin lehdissä. Erityisesti menneinä vuosina sanomalehdissä ja joululehdissä julkaistiin opettavaisia kertomuksia, joissa oltiin yhteisvastuullisuuden ja toisen huomioonottamisen asialla.