SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Paneeli: Miten esitetyt näkökulmat liittyvät toisiinsa?

Puheenvuorojen jälkeen puhujat asettuivat vielä yhteiseen paneelikeskusteluun. Aiemmin seminaarissa esiintyneiden Hannu Lauerman, Laura Reinilän, Lauri Kemppaisen ja Elina Vuolan lisäksi panelisteina olivat kasvatustieteen tohtori Inkeri Rissanen, sekä jaoston jäsen valtiotieteen jatko-opiskelija Talvikki Ahonen. Inkeri Rissanen kertoi esittäytyessään tutkineensa väitöstutkimuksessaan islaminopetusta peruskoulussa. Talvikki Ahonen puolestaan valmistelee väitöstutkimusta aiheesta kirkko turvapaikkana.

 

Miten seminaarin näkökulmat liittyivät toisiinsa? Miksi kateus olisi parempi tunne kuin esimerkiksi ihailu?

– Kateus on syvä tunne. Siihen liittyy ajatus siitä, että toisella on jotain, mitä haluaisin itsellänikin olevan. Kateus on hyvä tunne, mutta huonosti salonkikelpoinen – ihmisestähän on noloa olla kateellinen toiselle. Se on sen myöntämistä, että on itse jossain heikommilla, Hannu Lauerma kommentoi.

 

Ajatus siitä, että meillä on jotain, mitä muilla ei ole, on Lauerman mielestä uskonnoille riski: ylemmyydentunto on uskontojen varjo.

 

Vuola muistutti, että kun tunnustetaan uskonnon ambivalentti luonne, uskonnon hyvää voidaan myös tuoda rohkeammin esiin. Hän otti esimerkiksi naisten aseman: on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa naisiin kohdistuva sorto, jota on tehty uskonnon nimissä. Toisaalta on muistettava, että kristillinen vakaumus oli tärkeimpiä naisasianaisten motiiveja. Vaikka uskontoja on käytetty pahaan, ei pidä kieltäytyä näkemästä argumentteja uskonnon puolesta. Nykymaailmassa on korostettava sitä, että uskonnossa on mahdollisuudet kaikkeen parhaimpaan.

 

Laura Reinilä tarttui Vuolan esimerkkiin ja kertoi, että Tunisiassa naisasialiikkeen keskeinen kysymys oli nimenomaan se, miten naisten rooli voisi olla merkittävämpi juuri uskonnossa. Reinilä myös nosti esiin uskonnon ja sekulaarin väliset rajanylitykset ja dialogiyritykset. Hänen kokemustensa mukaan vanhemmat kokivat uskonnonopettamisen olevan kovin vaikeaa maissa, joissa uskonnollisuuden ilmaisemiselle ei ollut tilaa, kuten esimerkiksi Neuvostoliitossa. Samalla hän korosti, että muun muassa Tunisiassa uskonnottomuus tai ateismi oli paikallisille yhteistyötahoille vaikea käsittää. Sen sijaan eriuskontoisuus ei ollut ongelma: Toisen uskontoa kunnioitettiin ja siitä oltiin kiinnostuneita.

 

Myös Inkeri Rissanen sanoi suurimman tarpeen olevan juuri uskonnollisuuden ja sekulaarin välillä. Se on usein myös vaikeinta. Dialogi edellyttää empaattista kohtaamista, sillä suomalaisessa kulttuurissa uskonto kuuluu yksityisyyden piiriin. Ilman avointa ja empaattista keskustelua uskonnollisuus näkyy vain uskonnollisia ihmisiä koskevina rajoitteina toimintaympäristössä. Rissanen korosti, että itsekriittisyyden vaatimus tulee ulottaa myös uskonnottomiin.

 

Lauri Kemppainen huomautti, että ateistin ja hänen itsensä eettiset käsitykset voivat olla samat, mutta näkemysten perusta on eri. Myös ateistin metafyysistä kehikkoa hänen arvojensa taustalla on voitava analysoida kriittisesti. Minkälainen metafyysinen kehikko tukee käsitystä esimerkiksi ihmisarvosta? 

 

Ateistisesta maailmankuvasta käsin joudutaan usein perustelemaan ”se vaan on näin”-argumenteilla.

 

Keskustelua käytiin myös siitä rakennetaanko uskontoon kasvattamalla maailmankuvaa, jossa rajoja vedetään meidän ja muiden välille. Onko uskonnottomilla parempi kyky olla kriittinen ja välttää vastakkainasettelua?

 

Inkeri Rissanen kommentoi halulla vetää rajoja olevan ennemminkin sosiaalipsykologiset kuin uskonnolliset juuret. Erottelevaa maailmankuvaa voidaan murtaa myös uskonnon sisältä käsin – tällaiseksi välineeksi esimerkiksi kristinuskossa voidaan nostaa käsitys siitä, että Jumala on luonut jokaisen omaksi kuvakseen.

 

Talvikki Ahonen huomautti, että kristinuskon omasta perinteestä löytyy myös välineitä itsereflekitioon – rippi, katumuksen sakramentti on kriittisen arvioinnin väline, jolla on vahva rooli kristillisessä perinteessä. Ahonen muistutti myös, että monet rajat ovat ylitettävissä dialogin avulla. Usein se, mikä on aluksi ollut käsittämätöntä, muuttuu dialogin myötä ymmärrettäväksi.

 

Panelistit nostivat esiin myös sen, että neutraalia tarkastelutapaa ei ole. Kemppainen huomautti, että jo lapselle lausuttu kielto ”älä lyö”, sisältää metafyysisen taustan, josta kumpuaa käsitys hyvästä ja pahasta.

 

Rissasen mukaan neutraalisuutta tavoitellessa viedään mahdollisuudet uskonnon positiiviseen tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Neutraaliuden nimissä jättäydytään helposti uskontosokeuden valtaan. Uskontosokeuden sijaan tulisikin harjoitella empatiaa erilaisia uskontoja kohtaan.

 

Kysymykseen siitä, miksei kulttuureja opeteta mutta uskontoja opetetaan Inkeri Rissanen vastasi, että uskonnonopetus sisältää paljon myös eri kulttuureihin tutustumista. Opetussuunnitelman mukaisesti uskonnon opetuksen tavoitteena on juuri kulttuuri ja sen kietoutuminen uskontoon, sekä toisaalta uskonnon ja kulttuurin kontekstuaalisuus.

 

Yleisössä jaettiin myös kokemuksia Elina Vuolan esittämästä Pyhästä kateudesta. Turvapaikanhakijoiden tulo osaksi arkea on osoittanut, miten toisissa kulttuureissa perheen yhtenäisyys näyttäytyy vahvemmin kuin meillä. Toisaalta pohdittiin sitä, tulisiko meidän rohkaistua kantamaan oman uskontomme merkkejä avoimemmin – suomalaiseen neutraalisuuden ihanteessa on tullut tavaksi poistaa uskonto julkisesta tilasta, jotta vältyttäisiin uskontojen erilaisuuden aiheuttamilta kysymyksiltä.

 

Lauri Kemppainen oli pohtinut kysymystä rap-artistin näkökulmasta: miten esittää musiikissa kristillisen filosofian ajatuksia rap-musiikin genressä, johon ei yleensä uskonto kuulu. Hänen kokemuksensa mukaan se, että esittää peittelemättä ja rehellisesti oman positionsa on usein parempi tie.

 

Seminaarin teemat yhdistyivät yleisökeskustelussa turvapaikanhakijatilanteen herättämiin kysymyksiin

 

Miksi valtaväestö kokee turvapaikanhakijat niin suurena uhkana? Nyt näyttää siltä, että kantaväestö taistelee elintilansa ja kulttuurinsa säilymisen puolesta tilanteessa, jossa ei tarvitse taistella.

 

Pohdittiin myös, miten välittää tulijoille yhteiskuntamme uskonnonvapauden todellisuus: Suomessa ei tarvitse asettua uskonnollisiin poteroihin. Entä miten otamme vastaan sen, että joillakin tulijoilla saattaa olla vahva näkemys esimerkiksi sunnien ja shiiojen välisistä konflikteista.

 

Yleisöstä korostettiin, että kohtaaminen poistaa ennakkoluuloja. Lisäksi voimme oppia toisista kulttuureista ja uskonnoista. Kenties maahanmuuttajat voisivat olla meille esimerkkinä oman uskonnon näyttämisestä arjessa. Yleisöstä kysyttiin myös, miten media saataisiin keskittymään rauhan kysymyksiin eikä vain konfliktiin.

 

Tapani Ruokanen kommentoi, että median tehtävä on nostaa esiin epäkohtia. Ratkaisijoiden rooli on muilla tahoilla.

 

Seminaarin lopuksi Lauri Kemppainen painotti yhteisen perustan löytyvän ihmisyydestä.

– Me olemme yksi laji. Myös uskonnollisuuden ja sekulaarin raja on häilyvä, sanoo Kemppainen. Hänen mukaansa meillä on paljon perintöä, joka on toiselle uskonnollista ja toiselle maallista. Silti se voi olla perintöä, johon molemmat haluavat liittyä.

 

Rissanen muistutti, että Eurooppalaisten keskuudessa suomalaisilla on negatiivisimmat asenteet muslimeja kohtaan mutta toisaalta Suomessa myös asuu vähiten muslimeja. Vieraus aiheuttaa pelkoa, joten meidän toivonamme on kohtaaminen, joka voi murentaa tarpeen taistella. Talvikki Ahonen yhtyy Rissasen ajatuksiin:

 

– Muukalaisuus ei ole ominaisuus vaan kahden henkilön välinen suhde silloin kun yhteisiä kokemuksia ja historiaa ei vielä ole.



Lahjoitukset - Donationer
Pienkeräysnumero - Insamlingsnummer: Suomi Ahvenanmaata lukuunottamatta /Finland förutom på Åland RA/2020/1618
Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors