Virvon, varvon puhtoisin poskin

Ortodoksinen kirkko luokittelee palmusunnuntain eli Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistopäivän yhdeksi kahdestatoista suuresta juhlasta. Se on pääsiäisen, ylösnousemuksen esijuhla. Kristus ratsasti Jerusalemiin kansanjoukkojen (Joh. 12: 12-19) – erityisesti lasten – tervehtiessä häntä palmunoksin ja riemuhuudoin. Juhlan ikonissa lapsilla onkin näkyvä rooli.

Evankeliumeissa asiaa ei mainita, mutta apokryfiteksteissä ja kirkkoveisuissa kerrotaan, kuinka nimenomaan lapset levittivät tielle matoksi Kristuksen jalkojen alle vaatteita palmunoksien lisäksi. Jo 300-luvulla kristittyjen tiedetään kulkeneen palmusunnuntaina kulkueissa palmunoksat käsissään muistaen Vapahtajan Jerusalemiin ratsastamista. Kristinuskon levitessä juhlan vietto siirtyi kaikkialle kristilliseen maailmaan. Meillä pohjoisessa palmunoksat on korvattu pajunoksilla, ensimmäisillä talven jälkeen heräävillä kasveilla. Virpominen ja virpomavitsa tulevat venäjän kielen pajua tarkoittavasta sanasta ”verba”. Venäjäksi palmusunnuntai onkin ”pajusunnuntai” (verbnoje voskresenie).

Pajunoksat siunataan pyhitetyllä vedellä palmusunnuntain aaton eli Lasaruksen lauantain vigiliassa. Siunattujen oksien kera lapset ja lapsenmieliset aikuiset menevät sukulaisten ja ystävien luo toivottamaan Jumalan siunausta tulevalle vuodelle. Lahjaksi saatu virpomavitsa pitäisi säilyttää ikonin takana Helatorstain eli Kristuksen taivaaseen astumisen juhlan aattoon asti. Tuolloin siunattu virpomavitsa hävitetään polttamalla. Kauniisti koristelluista vitsoista täytyy luopua, aivan kuten opetuslasten täytyi ”luopua” Kristuksesta hänen astuessaan taivaaseen 40 päivää ylösnousemuksen jälkeen.

Tapana on, että ”virpomispalkka” maksetaan vasta pääsiäisenä, jolloin paasto päättyy. Tavallisin vastalahja virpomisesta on ollut ylösnousemuksen vertauskuva – pääsiäismuna – koska munan suljetun kuoren sisällä on uuden elämän alku. Kristityille muna on ollut varhaiskirkon ajoista alkaen ylösnousemuksen symboli. Päältä päin muna näyttää kuolleelta kuin Kristuksen hauta ja sen suulla ollut kivi. Sisältä murtautuu kuitenkin uusi elämä: Kristus. Tämä pitäisi lapsille kertoa, sillä nykyisin on tapana antaa kiitokseksi myös muita lahjoja. Virpojan tulisi malttaa odottaa pääsiäiseen asti, ennen kuin syö suklaamunansa vaikka saisikin virpomispalkan jo palmusunnuntaina.

Lapsille opetetaan, ettei virpomaan mennä palkan vuoksi ja että erityisesti virvotaan lähimpiä, kuten perhe, kummit, sukulaiset ja naapurit. Virpominen on siunauksen tuomista, samalla toivotaan myös elämän uudistumista ja vireyttä. Virpomaloruissa korostetaankin hengellisen ja fyysisen uudistumisen merkitystä. Ortodoksinen kirkko on pyrkinyt säilyttämään kirkollisen perinteen alkuperäisen ajatuksen. Tästä syystä virpomaan mennessä ei pukeuduta noidiksi, velhoiksi tai muiksikaan hirvityksiksi, jotka kuvaavat jotain sellaista, joka on toisella puolella kuin Jumala. Karjalassa ja Itä-Suomessa myös luterilaiset lapset virpovat ilman naamiaisasuja.

Perinteisesti on opetettu – ja niin tulee nykyäänkin opettaa – että virpomalorut sisältävät syyn liikkeelläoloon: virpominen tapahtuu Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi. Toinen loruihin sisällytettävä asia on Jumalan siunauksen toivottaminen. Nimenomaan juuri siitä virpomisessa on kysymys.

Kahvipannujen kanssa kiertelevät pikkunoidat ovat aivan toisella asialla. Itäiseen perinteeseen tottuneet kokevat tilanteen hämmentävänä ja loukkaavana. Monet eivät halua edes avata ovea, koska pelkäävät lapsilaumojen ”kerjäämistä”, joksi roolileikki on ainakin kaupungeissa muodostunut. Pahuutta ei pidä sotkea hyvyyteen eikä pakanallista noitakulttuuria tule kirkollisissa piireissä suosia. Miksi kristillisten juhlien perinteitä pitäisi vääristää ja köyhdyttää?  Ortodoksille virpominen on kirkollisen perinteen opettamista ja eteenpäin siirtämistä.

Marianne Kantonen

Kirjoittaja on TM ja ortodoksisen uskonnon lehtori. Hän on ortodoksisen kirkon yleiskokousedustaja Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa ja SEN:n kasvatusasiain jaoston sihteeri.

Artikkeli pohjautuu SEN:n julkaisusarjassa 2012 ilmestyvään julkaisuun Laskiaisesta pääsiäisen iloon. Kirjan kustantaa Suomen Lähetysseura. Julkaisu kattaa ajanjakson laskiaisesta helluntaihin ja esittelee pääsiäisaikaan liittyviä perinteitä kristillisen uskontokasvatuksen näkökulmasta. Kirjoittajatiimiin kuuluvat Martti Häkkänen, Marianne Kantonen ja Veijo Koivula. Aineisto on tarkoitettu mm. kasvatustyöhön koulumaailmassa ja seurakunnissa sekä lehdistön käyttöön.

Lisätietoja julkaisusta kirkkoherra Martti Häkkänen,

09 2340 4810 gsm 050 5970 500