Arto Penttinen - sillanrakennusta sanoin ja sävelin
Maaningan käytännön ekumenia on herättänyt hänessä laajemmankin ekumeenisen kiinnostuksen. Seudulla on runsaasti ortodoksisia salmilaisia evakkoja ja heidän jälkeläisiään. Ekumeenisia perheitä on paljon. Yhteistä sillanrakentamista tarvitaan, jotta molemminpuolinen kunnioitus ja ymmärrys kasvaisivat. Musiikki on blogistin harrastuksista tärkein. Nykyisin hän laulaa Puijon Kamarikuorossa, sekä mieskvartetti Brihoissa. Viimeksi mainittu laulaa ortodoksista jumalanpalvelusmusiikkia ja karjalaisia sävelmiä.
- Soittelen silloin tällöin urkujakin. Tuorein mielikappaleeni on César Franckin Grand Choeur, joka perustuu Kolmen kuninkaan marssiin. Joka laulaen rukoilee, rukoilee kahdesti!
Katso video: Maaningan kirkon tunnelmaa.
Arto Penttisen omat kotisivut, klikkaa tästä.
Tutut ja rakkaat luterilaiset virret ovat ajan mittaan herättäneet paljonkin pohdintaa. Näin onkin oikein, sillä Jumala ei ole luonut ihmistä magnetofoniksi. Otsikkoon lainaamani virren säe kuuluu tuttuun ja komeaan virteen Soi kunniaksi Luojan nyt virsi kiitoksen. Me ottaisimme Jumalalta vastaan kaiken hyvän, mutta entäs muuta!
Kulttuurikristitty on uusi termi, ainakin minulle. Se tuli tietoisuuteeni jokin aika sitten. Mikä ihmeen kulttuurikristitty? Jos oikein ymmärsin, tällainen ihminen pitää Raamattua suurin piirtein mielikuvituksen tuotteena, Katekismusta ilmasta tempaistujen dogmien pyörittelynä ja kuolemaa kaiken loppuna.
Kirjoitin blogin taannoisesta Mauritiuksen matkasta. Kerroin, miten matka sai kummia käänteitä vielä jälkeenpäinkin. Äskettäin kaikesta tuli vielä kummempaa. Tapaushan oli suurin piirtein tämä. Lomailin noin viikon paratiisisaari Mauritiuksella. Eräänä aamuna hotellin rannalla ostin katamaraaniristeilyn eräältä nuorelta mieheltä. Hänen nimensä on Jonathan. Hän oli rehdin tuntuinen nuorukainen. Hän todisti henkilöllisyytensä jonkinlaisen henkilökortin ja puhelimenkin avulla. Kaikki tuntui olevan kunnossa.
Pääsiäisen riemullisella juhlakaudella vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Ylösnoussut Kristus on hyvä paimen, joka antoi henkensä lampaittensa puolesta. Voimallaan ja vallallaan Jumala, Isä, herätti ainoan Poikansa kuolleista kolmantena päivänä.
Sain eilen murheellisen tekstiviestin Mauritiukselta. Siinä kerrottiin erään nuoren miehen kuolemasta. Kutsun häntä tässä Michaeliksi. Viestin lähetti uusi ystäväni, jonka kaveri edesmennyt nuorukainen oli. Häntä kutsun Jackiksi.
Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi! Pääsiäisviikolla jo unohdettiin toivottaa lähimmäiselle hyvää pääsiäistä. Sen sijaan hiljaisella viikolla toivoteltiin jo iloista pääsiäistä. Eivätkö tässä ole pashat ja joulutortut suloisesti sekaisin?
Luterilaisuudessa ei oikein vieläkään ymmärretä virpomista. Monien kirkonmiesten ja -naisten mielestä ei ole mitään ongelmaa että pienet trullit virpovat palkankiilto silmissä. Monet vanhemmat tuntuvat ajattelevan, että jos luterilainen pappi suhtautuu nihkeästi noitiin, hän olisi kieltämässä samalla virpomisen. Täällä Savossa trullit ja virpomiset tuntuvat kuuluvan yhteen.
Evankeliumi, ilosanoma tai sanoma ilosta, on kristillisen jumalanpalveluksen, ja kaiken mikä siihen liittyy, tunnusmerkki. Pian kuulemme siinä tärkeät sanat: ”Älkää te pelätkö!” Pääsiäisen ilosanoma vapauttaa peloista. Pitkäperjantai oli täydellinen katastrofi, joka ei murskannut vain haaveita paremmasta, vaan todellisen elämän. Jeesuksen haudalle menneet ihmiset olivat tyhjyydentunteen kuihduttamia. Kaikki tapahtunut järkytti ja hämmensi heitä.
On erittäin tärkeää rukoilla sairaiden puolesta niin yksityisesti kuin yhteisöllisestikin. Jumala on mielestäni kaiken terveyden lähde ja Kristus on suuri parantaja. Pyhä Henki on parantavan Armon Henki.
Luterilainen kirkko on joutunut hankalaan tilanteeseen. Jokainen luterilainen kirkko tekee omia päätöksiään. Tässä mielessä luterilaisuus on aivan toisenlaista kuin vaikkapa ortodoksisuus tai roomalaiskatolisuus. Niitä varjelee se, ettei yksikään paikalliskirkko tee omin päin tärkeitä dogmaattisia päätöksiä.
Muutamia vuosia sitten eräs tapahtuma kohahdutti. Noin 13-vuotias tyttö oli saanut sairauskohtauksen Helsingin keskustassa. Hän joutui avuttomaan tilaan, jossa saattoi vain pyytää ja huutaa apua.
En varmaankaan ole ainoa, joka on ihmeissään isovanhempien käsittelystä, kun sairaita, iäkkäitä vanhuksia karkotetaan maasta lastensa luota. Tai ainakin yritetään karkottaa. Vanha tuomarinohje pitäisi kaivaa piilostaan myös ulkomaalaisvirastossa: Mikä ei ole kohtuus, ei saata olla lakikaan.
Luultavasti jälleen saamme erilaisista viestimistä kuulla ja nähdä, ettei luterilainen kirkko tunne paastoa eikä pääsiäinen ole sille merkittävä juhla. Ja jos vähän jatketaan, niin luterilaiset viettävät joulua, jota taas ortodoksit tuskin tuntevat.
Ekumeeninen rukousoktaavi alkaa odottaa taas ensi vuotta. Onko siis niin, että ekumenia toteutuu kerran vuodessa. Mitä sellainen ekumenia on? Onko ekumenia jotain samaa kuin pakkoruotsi?
Hyvätkään tavat eivät ole kaikkialla samanlaiset… joulunakaan. Joululahjoja ei joka paikassa jaeta jouluaattoiltana, eikä niitä kaikille tuo joulupukkikaan. Meikäläisen joulupukin kaukainen esikuva on Lyykian Myran piispa Nikolaos, mutta esimerkiksi kreikkalaisten joulupukin taustalla onkin kirkkoisä Basileios Suuri.
Näin joulun kynnyksellä olisi hyvä muistaa, että ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17) Suomalainen joulu on muuttumassa yhä maallisemmaksi.
Ratkaistaanko tulevaisuudessa kirkon tärkeät kysymykset katugallupeilla? Suomen kirkkorahvas maallistuu kovaa vauhtia. Kristillisyys heikkenee ja monenmuotoinen hengellisyys tai paremminkin uskonnollisuus vahvistuu. Kirkko alkaa tehdä ratkaisuja tukeutuen suureen, mutta kuitenkin kuviteltuun enemmistöön tukeutuen.
Läntisen kristikunnan kirkkovuosi alkaa adventista. Adventti merkitsee sanana tulemista. Odotamme Kristuksen, Rauhanruhtinaan tulemista. Adventti kuvaa sitä pitkän pitkää odotusta, joka päättyi ensimmäisenä jouluna. Samalla adventti tähtää Kristuksen toiseen tulemiseen, paruusiaan.
Hartaus on aina osa joka-aikaista jumalanpalveluselämää, johon kuuluvat pyhäpäivien jumalanpalvelukset, kirkon pyhät toimitukset ja myös muu hartauselämä kirkoissa ja kodeissa. Jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset alkavat Pyhän Kolminaisuuden nimessä.
No competition!, totesi ekumeeninen patriarkka Bartolomeus I, kun pääsihteeri Heikki Huttunen oli minut esitellyt. Isä Heikki sanoi: this is Arto Penttinen, he is the ecumenical patriarch in his village. Kaikki hymyilivät.
Äskettäin tuomiokapituli lähetti seurakuntiin piispainkokouksen ohjeet liittyen kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamiseen. Kummastusta minussa herätti lause, jonka mukaan kastamatonkin voidaan siunata. Voidaan toki, sillä jos sylivauva menehtyy ilman että häntä on edes hätäkastettu, niin silloin papilla on täydet oikeudet toimittaa hautaan siunaaminen.
Osallistuin äskettäin ekumeeniselle pyhiinvaellukselle Konstantinopoliin. Matka oli antoisa ja onnistunut, mutta jätti jälkeensä ristiriitaisia tuntoja. Kyse on siis Istanbulista ja Turkista. Tässä maassa, missä Eurooppa ja Aasia kohtaavat, ei ole uskonnonvapautta, vaikka Turkin lain mukaan maa on sekulaari valtio.
Keväällä missasin kahdesti Satu Väätäisen uutuuselokuvan Yksin Jumala. Elokuva kertoo Espoossa sijaitsevasta katolisesta Jumalanäidin karmeliittaluostarista ja sen elämästä. Otin myöhemmin kevään kuluessa elokuvan tekijään, nykyiseen Sotkamon seurakunnan pappiin yhteyttä, että jos vain jotenkin saisin tuon elokuvan vielä nähdä.
Kummallista, miten jotkut sanat jäävät mieleen. Niin kuin yllä olevat Edith Piafin esittämän laulun sanat. En ole edes Piafia sen kummemmin kuunnellut, vaikka onhan hänen musiikkinsa soinut radiossa ja televisiossa vuosien ja vuosikymmenten aikana.
Yllätin itseni muutama päivä sitten. Taisivat monet muutkin kokea jotakin samaa. Tai oikeastaan ehkä ei sittenkään. Tapahtumat kulkivat näin: Kävin parturissa, joka sijaitsee samassa rakennuksessa kukkakaupan kanssa. Kovin kauan ei kuontaloni siistiminen nykyään kestä, joten pian astuinkin liikkestä ulos. Olin huomannut jo jonkin aikaa aiemmin liikerakennuksen edessä puisen veneen ja nyt veneenveistäjä olikin aivan edessäni, kun puistelin loput hiuskarvat harteiltani. Veneenrakentaja on kukkakaupan väkeä, sillä hän on perustajan poika, ja liike on toiminut paikkakunnallamme jo viisikymmentä vuotta.
Tätä minä toivon meille kaikille juhannukseen armon vuonna 2009. Juhannus on yöttömän yön ja suomalaisen suven juhla. Juhannus tulee lähes suoraan nimestä Johannes. Juhannus on Herramme edelläkävijän ja kastajan, Johanneksen, muistopäivä.
Vielä ei ole paljon aikaa siitä, kun sanoin monille ihmisille, etten todennäköisesti koskaan tule liittymään facebookiin. Vielä ei ole kauan aikaa siitä perjantaista, kun tämän ajatuksen jälleen esitin työtovereille. Hiukan vähemmän aikaa on tuota perjantaita seuranneesta lauantaista, jolloin tieto läsnäolostani ”naamakirjassa” alkoi levitä kulovalkean myötä.
Hiljaisesta viikosta puhuttiin jälleen pääsiäisviikkona, vaikka hiljaisen viikon aloittaa Palmusunnuntai, jonka kirkollisena aiheena on ”Kunnian kuninkaan alennustie”. Pääsiäisviikko ei todellakaan ole se viikko, jolloin Jeesus ratsastaa kohti Jerusalemia ja kuolemaansa, jolloin ainoa viaton laittomasti vangitaan, ”tutkitaan” ja tuomitaan.
Äitejä – aina neitsyt Marian päivistä – on ylistetty kautta aikojen ja tähän ketjuun minäkin haluan iloisesti liittyä. Mutta tuskinpa kovin moni äiti haluaa itsestään jalustalla seisovaa patsasta. Miten siis ylistämme äitejä, että tekisimme samalla heille todellista eläväistä kunniaa ja iloista oikeutta
Maaningan kirkon sisäseinistä debatoitiin voimakkaasti vuosia sitten. Tuhatkunta nimeä kertyi sisäseinien valkoiseksi maalaamista vastustavaan listaan. Ei siinä mitään, omalla tavallaanhan se osoittaa, että jokin merkitys kirkolla sentään elämässämme on. Ehkä museona. Muistoissa vahvasti lapsuuden tunnelmat joulukirkoista.
Pie Jesu, dona nobis (/eis) requiem! Laupias Jeesus, anna meille (/heille) lepo! Tätä kaunista laulua kuulet tässä blogissa varsin usein. Sitä laulavat roomalaiskatoliset papit Irlannista. Lepoa ja rauhaa me kaikki tarvitsemme, eivätkä vain tästä elämästä poisnukkuneet. Lepo ja rauha merkitsevät tasapainoa. Lepoa, rauhaa ja tasapainoa muodostetaan armolla ja anteeksiantamuksella, sekä rakkaudella.
Ajattelin yrittää tarjota selvennystä käsitteisiin, jälleen kerran. Se netissä on oikeastaan riemullista tässä yhteydessä, että vaikka kuinka tuntisin, että nämäkin sanat haihtuvat pian kuuluvilta kuin tuhka tuuleen, niin joku saattaa ne bittiavaruudesta kaivaa pitkänkin ajan kuluttua esiin.
Mieleeni ovat palanneet kirkkoherranvaaleja edeltäneet tunnelmat. Minua haukuttiin paikallisella sivustolla kuin vierasta sikaa. Heilun kuulemma alttarilla kuin heinämies. No, mitä minä siellä sitten puuhaan. Teen ristinmerkkejä alkusiunauksen kohdalla ja muutamissa muissakin kohdissa. Lutherin Vähä-Katekismus antaa ohjeen.
Luterilaisesta kirkostamme ja Maaningan seurakunnasta kirjoitetaan nykyään vähän samanlaisin äänenpainoin. Eikä se ihme olekaan, sillä olemmehan osa samaa todellisuutta.
Kirkosta eroaminen on lisääntynyt kaikissa seurakunnissa. Kirkkoa koskevassa lainsäädännössä on tapahtunut viimeisten vuosien aikana merkittäviä muutoksia.
Armoa, rakkautta ja uskoa ei kukaan voi ansaita. Me nykyiset ihmiset emme varmaankaan ymmärrä, että usko ei merkitse ansiota. Rakkautta ja armoa ei voi ostaa keneltäkään. Ansaitseminen on kuitenkin meille tärkeää. Usko yhdistää meidät Kristukseen Jeesukseen, joka on ansainnut meille iankaikkisen elämän toivon. Jumalalle emme voi siis esitellä ansioitamme.
Tässäkin maassa uskonnollisuus ja hengellisyys yhdistetään, mutta se on suuri harha. Tänä aikana puhutaan paljon enemmän henkisyydestä kuin hengellisyydestä. Suomi alkaa olla oikeastaan jälki-kristillinen maa.
Tämän kysymyksen haluaisin esittää omalle seurakunnalleni, mutta tämän tekstin kautta myös muille seurakunnille ja kirkkokunnille. Tämän kysymyksen taustalla on äskettäinen paikallinen ekumeeninen tapahtuma. Luterilaisen seurakuntamme jäsenistä, jotka osallistuivat tapahtumaan, monet jättivät tulematta ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen.
Olin toissa vuonna ekumeenisella pyhiinvaelluksella Italiassa. Tarkemmin sanoen Roomassa ja Assisissa. Yksi matkan hienoista hetkistä oli Rooman piispan eli paavin yleisvastaanotto. Muistoihin jäi se, että korvissa alkoi soida. Odottelimme tovin jos toisenkin audienssin alkua ja taustalla soi kaiuttimista musiikkia. Yhtäkkiä korvani erottivat jotain hyvin tuttua: Johann Sebastian Bachin koraalin.
Tänään, 6. tammikuuta, olemme viettäneet loppiaista eli epifanian ja toisin sanoen teofanian juhlaa. Loppiainen sinänsä on varsin tyhjä sana. Sehän merkitsee vain joulukauden päättymistä eli loppumista. Kirkossamme loppiaisen eli epifanian juhlan evankeliumi kertoo itäisen maan tietäjistä. Vanhakirkollinen aihe, Kristuksen kaste, on idän kirkossa tämänpäiväinen aihe.
Kun on adventtiaika, niin me toivotamme hyvää joulua. Kun joulu sitten vihdoinkin on koittanut, niin toteamme sen jo menneen. Tätähän se nykymeno Suomessa on. Jouluaatosta on tullut joulu. Jeesus lienee yksi niistä harvoista sankareista, jonka syntymäpäiviä vietetään sankarin tahdosta riippumatta ennen aikojaan. Syynä on tärkeän perinteen unohtaminen ja mukavuudenhalun kasvaminen.
Läntisessä kristikunnassa joulunodotuksen aikaa kutsutaan adventiksi. Mutta miten se näkyy? Vastaukseni on itse esittämääni kysymykseen tämä: Adventti ei näy keskellämme oikein mitenkään. Adventinaika on kirkoissa varsin hiljaista aikaa. Tämä on surullista, koska jumalanpalveluksissa odotuksen erilaiset teemat tulevat selkeästi esille.
Läntisessä kristillisyydessä on juuri alkanut uusi kirkkovuosi. Kirkkovuosi on aivan erilainen asia kuin kalenterivuosi. Kun uusi vuosi 2009 pian alkaa, astumme uuteen tuntemattomaan. Emme tiedä mitään edes huomisesta. Toki suunnitelmia on kohti tulevaisuutta ja myös epävarmuutta ja sekä epätietoisuutta.
Aamun Savon Sanomista luin: ”Tämän ajan ihmisellä ei ole sielustaan huoli. Hänellä on huoli elämänsä mielestä.”
Ennen vanhaan oli ilmansuunnilla merkitystä. Kirkot ja hautausmaat suunniteltiin ja rakennettiin itä-länsi-suunnassa. Kirkon pääovi sijaitsi lännessä ja alttari idässä, auringonnousun suunnassa. Samoin hautausmaalla itä-länsi-suunnalla oli tärkeä merkitys. Vainajat haudattiin niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää, auringonnousun suuntaan.
Olen hiukan ihmeissäni katsellut uusia kirjoja, joiden joukossa on ollut piispan juhlakirjaa ja viimeisenä eräs surukirja. Rukouksen henkeä ja mieltä herättäviä kuvia ei juuri ole niissä kirjoissa, joissa niitä odottaisi olevan. Tuntuu, että kaikessa on niin kiire mukautua tähän moderniin maailmaan. Pitääkö siis kirkon unohtaa vuosituhantinen historiansa? Emmekö ole enää osa jatkumoa?
Olin äskettäin erään kurssin ensimmäisellä jaksolla. Kurssin tärkeänä aiheena on hengellinen matkakumppanuus. Yhdessä ihastelimme sitä, miten helppoa oli tulla yhteen erilaisista taustoista ja tilanteista. Varmasti joukossa oli erilaisia kytköksiä herätysliikkeisiimme.
Yhteiskunnan moniarvoistuminen on tosiasia ja todelta tuntuu sekin, että tämä kehitys ohjaa kirkkoamme. Kirkon on monen ihmisen mielestä alistuttava maallisen yhteiskunnan talutusnuoran ohjattavaksi. Minusta tuntuu usein siltä, että luterilaisen kansankirkon suuruus on yksi sen suurimmista ongelmista. Kun katto on korkealla ja seinät leveällä, niin ei ole aivan yksinkertaista löytää vastausta siihen, miksi kirkon penkkirivit harvenevat. Yksi yritys näyttää olevan tarve mielistellä niin sanottua kuviteltua suurta enemmistöä.
Tämän kysymyksen esitti äskettäin minulle ennestään tuntematon ikätoveri. Jättämästään sähköpostiosoitteesta päättelin hänen olevan opettaja. Hänen esittämänsä kysymys ei ole varmastikaan ainoastaan hänen mielessään. Raamattua pidetään satukirjana ja uskoa suurin piirtein oopiumina. Itse koen, että Raamattu on elämäni turvallisin tuki ja usko kaikkein oleellisin voimavara.
Kauhajoen tragedia nosti mieleeni veli Rogerin, Taizén ekumeenisen veljestön priorin surman. Hänet, 90-vuotiaan vanhuksen, puukotti kesken rukouspalveluksen Sovituksen kirkossa henkisesti sairas ihminen. Mitä rukousyhteisön tiedän tehneen tämän jälkeen?
Toki tunnustan, että usein minun kulkunikin menee kirkon ohi. Mutta siitä huolimatta mielessäni elää usein otsikon kysymys. Kauhajoen hirveä murhenäytelmä avasi kuitenkin kirkon ovet muuallakin kuin tapahtumapaikkakunnalla. Hädässä Jumala muistuu mieleen. No, hyvä että edes silloin. Eikä se tyhjästä nouse silloinkaan.
Usko näkee Jeesuksessa Jumalan Pojan, jolla on valta tehdä Jumalan tekoja. Tällainen usko ei ole mitään ihmisen omaa ponnistelua, siis ihmisen omaa työtä. Pelastavan uskon synnyttää todellinen eläväksi tekijä, Pyhä Henki, jonka Jumala, yhteinen Isämme, lahjoittaa kastetuille.
Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista perustellaan sillä, että homoseksuaalisuus on elänyt kaiken aikaa tässä maailmassa. Perusteena monet pitävät myös sitä, että homoseksuaalisuus on muuttunut Raamatun ajoista.
Mistä tulee luterilaisen kirkkomme suosituimman toimintamuodon nimi? Luterilaisia pappejakin tämän mukaisesti kutsutaan rippi-isiksi tai rippipapeiksi, vaikka nimitys on pohjimmiltaan harhaan johtava. Luterilainen rippipappi on siis se pappi, jonka pitämässä rippikoulussa on oltu. Verrataanpa ortodoksiseen tai katoliseen näkökulmaan, niin luterilainen käytäntö on kummajainen.
Vietimme kiitospalvelusta jylhän luomakunnan keskellä viime sunnuntaina (10.8.2008). Luontokirkoksi sitä jo perinteisellä tavalla kutsutaan. Paikkana oli Maaningan Tuovilanlahden Korkeakoski, Suomen korkein vapaana virtaava putous. Putouskorkeus on eräiden tietojen mukaan noin
Jokaisella rippikoululeirillä vuosien mittaan olen kokenut sen huolestuttavan tunnon, että onko enää jäljellä niitä perheitä ja sukuja, joissa lapsia ja nuoria kasvatetaan kristillisessä mielessä. Kun yritän opettaa Raamatun merkitystä, niin monikaan ei tunnu haluavan Kirjaa edes avata.
Tuolla tavalla olen toisinaan puhunut morsiuspareille avioliittoon vihkimisessä. Lausahdukseni perustuu pyhään Raamattuun: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”
(Matt. 19:5-6)
Tämän kysymyksen herätti minussa taannoinen Kotimaa-lehden juttu. Jo lehden kannessa körttiopiskelija korostaa nöyryyttä Jumalan edessä. Samainen nuorimies kertoo kuitenkin eronneensa luterilaisesta kirkosta noin kaksi vuotta sitten ”petyttyään rekisteröityjä parisuhteita koskevien lausuntojen jäämiseen pöydälle".
Kiitoksen aiheita elämässä on vaikka kuinka paljon. Miksi sitten kiittämättömyys on maailman palkka? Apostoli Paavali kirjoitti: ”Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1. Tess. 5:18.) Onpa siinä vaikea tehtävä! Mutta ehkäpä olisi terveellistä muistaa, ettei kiitos ole vain yksi suorituksistamme. Kiitollisuus on yksi elämän tärkeimmistä voimavaroista.
Tässä maailmassa ainoa synnitön on meidän kaikkien Vapahtajamme, Jeesus Kristus. Kaikki ihmiset eivät muista tätä tärkeää asiaa. Tänä päivänä monet sanovat suurin piirtein samoin kuin Jeesuksen aikana: Katsokaa, kuinka hyvin tuo ihminen viihtyy syntisten seurassa. Kukapa olisi synnitön?
Usein joudun ihmettelemään, miksi lapsia ja nuoria ei tuoda kirkkoon. Pakko ei tietenkään tuota hyvää motivaatiota mihinkään, mutta sen minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.Lapsia ei siis tuoda kirkkoon hokkuspokkus-tempuin, vaan sillä ajatuksella, että ”kaste kantaa” ja ”kasvatus kannattaa”.
En tarkoita hirvivaaraa tai katkoja riista-aidoissa! Voisimmeko kristittyinä elää ilman sunnuntaita eli Herran päivää?
Luterilaisessa kirkossa ei monen mielestä puhuta tarpeeksi Pyhästä Hengestä. Ehkä asia on näin. Taannoinen jumalanpalvelusuudistus teki yhden tärkeän muutoksen. Ennen uudistusta nimettiin kirkkovuoden pisimmän kauden pyhäpäivät Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivän mukaan. Silloin puhuttiin myös kirkkovuoden juhlattomasta kaudesta. No, eihän se nyt aivan juhlatonta ollut.
Kristus itse on todellinen Kirkko! Hän on tosi viinipuu, kuten pyhä Raamattu todistaa. Pyhässä puussa on tuuhea oksisto, jota yhä vain jaetaan ja jaetaan. Jaetaan ja jaetaan! Eiköhän suunnan pitäisi olla kuitenkin sen, että Kristus-puuhun oksastetaan. Nykyään tuntuu, että yhteisestä puusta irrotetaan yhä uusia oksia.
Antoine De Saint-Exupéryn Pikku Prinssi on minulle ja monelle muulle rakas kirja. Siinä on tärkeä aihe juurista: Pikku prinssi kulki erämaan halki, eikä tavannut kuin yhden kukan. Vain aivan mitättömän kukan, jolla oli kolme terälehteä. – Hyvää päivää, sanoi pikku prinssi. – Hyvää päivää, vastasi kukka. – Missä ovat ihmiset? pikku prinssi kysyi kohteliaasti. Kukka oli kerran nähnyt karavaanin kulkevan ohi: – ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän. Näin heidät vilaukselta vuosia sitten. Mutta ei milloinkaan tiedä, mistä heidät tapaa. Tuuli kuljettaa heitä. Heillä ei ole juuria, ja se on kai aika harmillista. – Hyvästi, sanoi pikku prinssi. – Hyvästi, vastasi kukka. Minulla on varsin usein hiukan samanlainen tuntu kirkossa: Missä ovat ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän. Tosiaan, monenlaiset tuulet tuntuvat kuljettavan myös nykyihmisiä.
Jokaisessa kirkkokunnassa on paljon nurkkakuntaisuutta. Nurkkakuntaisuus merkitsee mielestäni oikeassa olemisen pakkoa. Sellainen pakko ei sovi kristitylle. Pakko rajoittaa ymmärrystämme, jonka tulisi olla kylläkin mahdollisimman avaraa. Siis sellainen pakko, että minun täytyy olla oikeassa. Nurkkakuntaisuus merkitsee valitettavasti sitä, että Kristus olisikin jaettu, vaikka Kristus on jakamaton todellisuus. Äskettäin suuri roomalais-katolinen kirkko esitti, että kirkkoani, jossa elän ja toimin, ei voitaisi kutsua kirkoksi sanan varsinaisessa mielessä.
Vuoden 2001 joulukuussa olin Heinävedellä Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarissa. Menin sinne ystäväni ja kanssapalvelijani isä Olavi Matsin kanssa. Ajelimme lauantaina Lintulan luostarin kautta. Kun olimme nauttineet teetä sisariston kanssa, lähdimme jatkamaan matkaa. Isä Olavi kysyi pian, että lähtisinkö Joensuun lentokentälle hänen mukaansa. Mietin hetken hiljaa ja vastasin myönteisesti, vaikka en tiennyt miksi ja mitä varten. Selvisi, että menisimme kutsuvieraita vastaan. Seuraavana päivänä oli KP Karjalan ja koko Suomen Arkkipiispa Leon virkaanasettaminen.
Eräänä perjantaina ja viikonloppuna vuosia sitten oli Pielaveden ortodoksisessa seurakunnassa seurakunnantarkastus, joka muuten olisi vastaavalle luterilaisen kirkon tapahtumalle parempi nimitys kuin piispantarkastus. Seurakuntaahan siinä tarkastetaan, eikä esipaimenta. Tuosta päivästä koitui itselleni varsin erikoinen kokemus. Minut oli kutsuttu yhdeksi ekumeeniseksi vieraaksi. Kutsu koski ehtoopalvelusta ja iltateetä Maaningan ortodoksisessa temppelissä ja vierailua kunnantalolla.