Mutta miten sen pitäisi jumalanpalveluksessa tapahtua? Luterilaisessa jumalanpalveluksessa ei ole tapana mainita sairaita nimeltä. Tapanamme on ehkäpä rukouspyynnön sanoin kertoa ehkä jotain tällaista: rukoilemme selkäkivuista kärsivän lähimmäisen puolesta, tai rukoilemme syöpäsairaan perheenisän puolesta. Monikohan alkaa miettiä, kenestähän mahtaa olla kysymys? Vaikka lieneekö tällainen miettiminen edes tärkeää? Ei kai sen pitäisi olla keskeistä, tunnenko sen, jonka puolesta rukoilemme. Mutta kirkon ovesta ulos astuttuamme saatamme kuulla pohdiskelua, että olikohan kyse siitä tai siitä, tai sitten mietitään, miten tällä kylällä mahdetaan aina tietää kaikkien asiat, vaikka juuri tämän asian piti olla salassa. Tällainen pohdinta on inhimillistä, mutta aivan turhanaikaista.
Ortodoksisessa jumalallisessa liturgiassa rukoillaan etunimi mainiten sairastavien jumalanpalvelijoiden puolesta. Kun kyseessä on usein luterilaista seurakuntaa pienempi yhteisö niin jumalanpalveluksessa läsnä olevat saattavat tietää, kenestä on kysymys. Ei ole tarvetta mainita sairautta tämän enempää.
Olen usein miettinyt tätä asiaa siten, että olisiko mahdollista muuttaa luterilaista käytäntöä jollain tavoin, mutta taitaa tuo anonymiteetti eli nimettömyys olla meille nykyihmisille kovin tärkeää. Minusta vain on outoa kääriä asia aina sanamuotoon, josta nyt ainakin asianomaiset tunnistaisivat pyyntönsä menneen perille, siis alttarille. Eikö tärkeämpää olisi yksinkertainen rukous yhteisen Isämme edessä!