Ajattelemme usein elämäämme aikana, jota sattumat sanelevat. Usko sattumiin on nähdäkseni elämän väheksymistä. Kristittyhän luottaa Jumalan johdatukseen kuin pukki suuriin sarviinsa. Tartutaanpa sanoihin! Ensiksi tuo ”Hän onneen meidät ohjaa”. Tämä lause on helppo uskoa heikollakin uskolla. Mutta miksi puhua uskosta ikään kuin jokin mittari olisi olemassa? Uskoa joko on tai sitten ei. Tarvitseeko määrää pohtia sen enempää, ja sanoihan Jeesus apostoleilleen, että jos heillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran! Voimmeko vaatia tai odottaa itseltämme enempää? Jos vastaat myönteisesti, niin kerro, millä perusteella!
Mutta palataanpa tuohon säkeeseen. Se nostaa mieleeni Raamatusta sanat: Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. (Jaak. 1:17) Ja sanoohan Raamattu senkin, että Jumala on rakkaus. Se, mitä ihmisten keskellä kutsutaan rakkaudeksi, on vain heikkoa heijastusta tästä. Jumalan rakkaudesta apostoli Paavali kirjoittaa tunnetussa ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 13. luvussa.
Jumalalle on varmasti suuri ilo ohjata meitä onneen. Sitä Hän tahtoo tehdä varmaankin ihan jokaisena päivänä. Kokonaan toinen juttu on se, miten me suhtaudumme hänen johdatukseensa. Niin, Jumalan johdatuksesta nuo virren sanat minun mielestäni kertovat.
Mitä tarkoittaa ”myös aikaan vaikeaan”? Jumalako työntäisi meidät päistikkaa kohti vaikeuksia ja vastoinkäymisiä? Jumala ei kiusaa ketään. Itse itsemme tuupimme milloin mihinkin rakoon, aivan kuten meistä kaikki ovat vaahtosammuttimen kokoisina tehneet. Tunnustan! Jumala on kanssamme myös elämän aallokossa, silloinkin kun mainingit lyövät korkeina ja pelottavina. Verrataanpa elämää koskenlaskuun. Taitava laskija saattaa selvitä kolhuitta ja venettään särkemättä. Tai jos liikumme saaristossa, tarvitsemme hyvät ja tarkat merikortit voidaksemme kiertää karikot tarpeeksi kaukaa.
Lohdulliselta tuntuvat Raamatun sanat jälleen tässäkin kohtaa: Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä. (Jes. 30:21) Kun Jeesus huusi ristillä kuuluisat sanansa, kuului silloin syvästi inhimillinen huuto. Jumala ei ainoaa Poikaansa hylännyt. Jumala tuli tuntemaan inhimillisen kivun ja ahdistuksen. Jumala ei ole kaukana kenestäkään. Ja Luojan kiitos, Hän ei ole riippuvainen meidän käsityksistämme, joihin verrattuna Hän on aina aivan muuta.
Toisesta rakkaasta virrestä muutama sana: Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea. Tässä kohdassa nikottelen. ”Jota elinaikanani olen saanut tuntea” suorastaan pilaa muuten hyvän ja oikean ajatuksen. Siitäkö vain kiittäisin, minkä satun älyämään. Jopas! Niin kuin itse tajuaisin, ymmärtäisin, bonjaisin, hiffaisin aina kaiken ja kaikkialla.
Ortodoksisessa Kiitosakatistoksessa Kunnia Jumalalle kaikesta veisataan viisaasti: Kunnia Sinulle kätketyistä ja näkyvistä lahjoistasi. Jumalan kaikkinaista hyvyyttä, kauneutta, rakkautta, uskollisuutta ja hyvyyttä, monesta muusta mainitsemisen arvoisesta puhumattakaan, ei kukaan saata riittävästi huomata ja kunnioittaa.
Ehkä olen syyllistynyt saivarteluun, ja siinä tapauksessa toivon, että mahdollinen lukijani sen kestää. Apostoli Paavali kehottaa meitä näin: Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta. (1. Tess. 5: 18)