Kirjoitan pitkästä aikaa blogia. Nyt alkaa hellittää. Illalla olen vielä mukana Yhteisvastuu-tilaisuudessa, mutta sitten alkaa kaivattu loma. Alkuvuosi on ollut stressaavaa aikaa. Seurakunnassamme on ollut jatkuvasti hautajaisia. Kun normaalisti vuodessa toimitamme noin 50 hautaan siunaamista, niin tällä alkuvuoden tahdilla tämän vuoden loppulukema olisi 90.
Alkuvuotta sävyttää myös taaksepäin katselu ja tilastojen sekä toimintakertomusten laadinta. Ajatuksia blogin teemoiksi kyllä olisi ollut, mutta kirjoittajalla ei ollut oikein virtaa. Tätä kirjoitan laskiaissunnuntaina. Siinä minulla myös pieni ongelma. En nimittäin pidä lainkaan nimityksestä laskiaissunnuntai. Se kun ei kerro oikein mitään. Kyllä me suomalaiset laskiaispullan ja laskiaismäet tiedämme, mutta siihen se taitaakin jäädä.
Laskiaissunnuntaista ei läntisessä kristikunnassa ala paastonaika. Se alkaa tuhkakeskiviikosta. Vuosi vuoden perään on tähän mennessä löytynyt aina joku luterilainen, jonka tehtävänä on kertoa, ettei meidän luterilaisten tarvitse paastossa oikeastaan mistään luopua. Saamme syödä ihan mitä huvittaa. Mietin toisinaan, että tarvitseeko olla niin, että on ortodoksista paastoa, katolista paastoa ja luterilaista paastoa. Totta kai erilaisia perinteitä on ja saa olla. Mutta miksi ei ole olemassa kristillistä paastoa? Emme ole paastossakaan samaa kristittyjen suurta perhettä.
Miksi ei voisi olla luterilaista luopua idän ja lännen perinteen mukaan lihasta ja maitotuotteista? Kieltäymystä olisi meidän hyvä harjoittaa ja ruoan kohdalla, se ei olisi lopulta edes vaikeaa. Miksi meidän tarvitsisi yrittää luoda jotain muuta käytäntöä, sillä eihän vatsa ole meidän kuninkaamme? Ei paastoa tietenkään ruokaan pidä rajoittaa, sillä onhan paasto joka tapauksessa hengellinen matka. Onhan ruumis enemmän kuin vaatteet ja henki enemmän kuin ruoka.
Totta kai voimme paastonaikana pidättäytyä vaikkapa television katselusta tai facebookin käytöstä. Voimme myös siistiä ajatuksiamme ja myös suutamme. Voihan käydä niin, että paaston jälkeen tulemme hyvin toimeen ilman näitä asioita, joista paaston aikana olemme luopuneet.
Vuosia olen miettinyt, miten paastonaika näkyy luterilaisessa arjessa. Ei se näy oikein mitenkään. Paasto on valmistautumista suureen juhlaan, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Paasto on hiljentymisen ja rukouksen aikaa. Paasto on itsetutkistelun ja sisäänpäin kääntymisen aikaa. Mutta kiertymisestä oman itsensä ja omien huoliensa ympärille ei ole kysymys. Tavoitteena on nähdä, mikä meitä ihmisiä yhdistää niin hyvässä kuin pahassa. Kysymys on henkilökohtaisesta parannuksen tekemisestä. Kysymys on siitä, että pyrin näkemään sen, mikä estää minua rakastamasta Jumalaa ja hänen luomaansa ihmistä, kanssaihmistä, lähimmäistä.
Vielä sananen pyhäpäivien nimistä. Laskiaissunnuntai on onneton nimitys. Samaan sarjaan lasken myös kynttilänpäivän. Helatorstai ei ole yhtään parempi. Laskiaissunnuntaille en ole keksinyt parempaa vastinetta, mutta kynttilänpäivän raamatullisena teemanahan on Jeesus-lapsen temppeliin tuominen. Helatorstai tunnetaan Kristuksen taivaaseenastumisen juhlana. Niin, ja tuomiosunnuntain rinnalle pitäisi ehdottomasti nostaa entistä enemmän Kristuksen kuninkuuden sunnuntai.