Jokaisessa kirkkokunnassa on paljon nurkkakuntaisuutta. Nurkkakuntaisuus merkitsee mielestäni oikeassa olemisen pakkoa. Sellainen pakko ei sovi kristitylle. Pakko rajoittaa ymmärrystämme, jonka tulisi olla kylläkin mahdollisimman avaraa. Siis sellainen pakko, että minun täytyy olla oikeassa. Nurkkakuntaisuus merkitsee valitettavasti sitä, että Kristus olisikin jaettu, vaikka Kristus on jakamaton todellisuus. Äskettäin suuri roomalais-katolinen kirkko esitti, että kirkkoani, jossa elän ja toimin, ei voitaisi kutsua kirkoksi sanan varsinaisessa mielessä.
Mieleeni tulee nykyaika ja kiista Kiinan ja Tiibetin välillä. Dalai Lama, Tiibetin hengellinen johtaja korostaa rauhanomaisuutta ja sitä, että Pekingissä tulee järjestää olympialaiset. Kiinan kommunistiselle hallinnolle ei tämä kelpaa sitten mitenkään, vaan Kiinan mielestä Dalai Lama kiihottaa tiibetiläisiä väkivaltaan ja sekasortoon. Suuri Kiina tuntuu tarvitsevan vihollisen, eikä näe itsessään mitään aihetta mielenmuutokseen.
Aikoinaan Martti Luther halusi uudistaa Kirkon palaamalla lähemmäksi alkuperäistä apostolista uskoa ja oppia. Silloinen suuri roomalais-katolinen kirkko ei nähnyt omia virheitään ja puutteitaan ja seuraukset tunnetaan. Lutherin tavoitteena ei ollut uuden kirkon perustaminen, saati se, että jotain nimettäisiin hänen mukaansa. Luther oli aika voimakas persoona, ja sitten oli niitä vielä paljon voimakkaampia. Ja niin luterilaisetkin huolehtivat, että lapsi lähes lensi pesuveden mukana pois.
Matkoilla sinne tänne olen huomannut, että luterilaisuus ei ole kaikkialla sekään samanlaista. Erilaisia painotuksia on niin tavoissa kuin muodoissa ja perinteissä. Kuulin kerran, että joukko unkarilaisia luterilaisia oli matkalla Ruotsissa. Heidät vietiin tukholmalaiseen luterilaiseen kirkkoon messuun, ja siellä unkarilaiset luterilaiset kristityt ihmeissään kyselivät, miksi te olette tuoneet meidät katoliseen kirkkoon. Unkarin luterilaiset papit eivät käytä meikäläisiä virkapaitoja, eivätkä myöskään alboja. Reformaation ajat olivat perin toisenlaisia täällä kaukaisessa Pohjolassa kuin keskisessä Euroopassa. Vaatteet ovat siis niin kuin aatteet, mutta sanoisin kuitenkin, että eivätköhän ne aatteet paina enemmän kuin vaatteet. Kauneus ei ole pahasta kirkossakaan.
nettisivuilla lukee: Maaningan evankelisluterilainen seurakunta, tärkeä osa Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa. Minä sen kirjoitin, tunnustan. Mutta eihän se ole liioittelua, jos pidämme omaamme tärkeänä. Muutama kesä sitten kävin kirkossa Lohtajalla. Siellä Eläkeliiton oppaat esittelivät ylpeinä kirkkoaan. Eräs oppaista sanoikin: ”Tämä on kaunein kirkko, jossa olen käynyt!” Minä ajattelin, että olen tainnut useammissa käydä ja ehkä jossakin kauniimmassa. Mutta kyllähän sinulla on oikeus pitää omaa kirkkoasi kauneimpana. Niin minäkin teen nyt, kun kauan odotettu kirkkoremontti on jo onnellisesti takana. Mitä nyt seurakunnan toimintapääoma on kadonnut lähes olemattomiin?! Mutta niinhän se on oma auto paras, oma vaimo kaunein, oma mies komein. Ja niin sen tuleekin olla, eikös vain.
Mutta palaanpa siihen mistä aloitin. Maailmassa riittää sekasortoa. Se johtuu ihan meistä ihmisistä. Ei siihen Jumalaa tarvita. Epävakaat ja turvattomat olivat olot myös 1919. Aamun Koitosta luin taannoin kuvausta tuolloisista oloista: ”Sekasortoisissa olosuhteissa ortodoksinen, roomalaiskatolinen, luterilainen ja juutalainen papisto löysi toisensa ja päätti esiintyä yhtenäisesti. Aloitteen teki Tarton yliopiston teologian professori, pastori Traugott Hahn. Hengenmiesten tapaamisessa piispa Platon lausui: ”Vaikka aika on vakava, on se silti täynnä siunausta, sillä nyt ymmärrämme paremmin kuin tähän asti, että eroavaisuudet tunnustuskuntien välillä ovat ihmisten rakentamia muureja, kun taas Jumala, meidän kaikkien taivaallinen Isämme, istuu valtaistuimellaan korkealla niiden yläpuolella”. Onko meillä tällaista, mielestäni tarpeellista ymmärrystä?