Kirkkovuoden suuret juhlat ovat kuitenkin kaikille kristityille yhteisiä ja yhtä tärkeitä. Joulua, Vapahtajan syntymäjuhlaa ei ole ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä, jota taas ei olisi ilman inkarnaation ihmettä ja salaisuutta.
Ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä emme edes olisi luterilaisia, sillä emme olisi kristittyjäkään. Sillä ilman pääsiäisen salaisuutta ei olisi olemassa edes kristillistä kirkkoakaan, emmekä olisi koskaan Jeesuksesta kuulleet. Ristin ja ylösnousemuksen Pääsiäisen tapahtumat ovat niin järisyttäviä ja järkyttäviä, että niiden käsittämiseen ei edes paaston 40 päivää riitä.
Juhlaan on aina valmistauduttava. Kristillisessä kirkossa tuota valmistautumisaikaa kutsutaan paastoksi. Todellisessa kristillisessä perinteessä myös paastonaikaan valmistaudutaan. Puhutaanhan esipaastosta. Valmistautuminen on ennen kaikkea sisäistä, siis rukouksen valaisemaa hiljaisuutta. Mutta lopulta sisäänpäin kääntymisen pitäisi johtaa meidät näkemään lähimmäisemme paremmin.
Paaston matkalla ymmärrämme, miten monet asiat meitä ihmisiä yhdistävät, mutta saatamme silti yllättyä. Yllätykset eivät aina tunnu myönteisiltä, mutta ne voivat silti olla terveellisiä, ettemme nääntyisi ja harhaan kääntyisi. Onhan paaston matka Jeesuksen viitoittamaa, hänen seurassaan ja häntä seuraten. ”Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka (virsi 61)”.
Paastonajan sunnuntaiden raamatuntekstit nostavat esille monia Jeesuksen ja syntisten kohtaamisia. Jeesus ei kulje hätää kärsivän ohi, vaan hänen viestinsä on: ”Mene ja tee sinä samoin.” Nöyryytetyille ja häväistyille Jeesus lausuu kaikkein lohduttavimmat sanansa. Näin käy vielä apostoleillekin, näille lukittujen ovien takana pelkääville: ”Rauha teille!”
Tunnustan olevani hämilläni ajatellessani kirkkomme nykytilannetta. Septuagesimasunnuntain (3. sunnuntai ennen paastonaikaa) kohdalla evankeliumikirjassa lukee, että tuosta sunnuntaista on vanhastaan alkanut papiston paasto. No, tämä ei kyllä näy eikä tunnu missään. Kuka kertoisi meille, mitä papiston paasto on kenties aiemmin ollut. Toisaalta yllättävän monet luterilaiset papit toistavat paaston kynnyksellä, että meidän luterilaisten ei tarvitse luopua mistään ravintoon liittyvästä, eikä oikeastaan mistään muustakaan.
Miten ”luterilainen paasto” näkyy arjessa, sillä sunnuntaithan eivät jumalanpalvelusten kirjan mukaan ole paastopäiviä? Jesajan kirjasta luemme tärkeitä sanoja, jotka alkavat tähän tapaan: ”toisenlaista paastoa minä odotan”. Kannattaa lukea uudelleen ja uudelleen nämä sanat Raamatusta (Jes. 53).
Paasto on toki ensisijaisesti hengellinen matka, mutta miksipä sitä ei tukisi arkipäivän konkretiaa? Mainio Kotien rukouskirja antaa osviittaa oman paastosäännön laatimiseksi. Siellä on myös hieno ja tarpeellinen . Kaikkihan toki Raamatunkin mukaan on luvallista, mutta kaikki ei ole tarpeellista, enkä saisi antaa minkään hallita itseäni. Kyllä luterilainenkin voi ihan hyvin luopua lihasta paastonaikana, tai vaikkapa pidättäytyä kaikesta alkoholin käytöstä (ehtoollinen pois lukien). Tästä ei vahinkoa ole kenellekään, eikä elämästä nykyistä ankeampaa varmasti tule. Juhlasta tulee oikea juhla, kun sitä ei syödä ja tuhlata etukäteen.
Ajattelen, että olen aivan ensisijassa kristitty ja ”vasta” sen jälkeen luterilainen. Minulla on juuret, jotka yltävät 1500-lukua pitemmälle. Näin ajattelen olevan muidenkin kanssakristittyjen kanssa. Jakamattoman kirkon aika tuntuu jokaisessa messussa. Eikä se ole vain historian siipien havinaa, vaan elävää todellisuutta Pyhän Hengen voimassa.