Minähän en ollut kutsuvieraana, vaan paremminkin kuokkimassa. Siellä sitä sitten vastaanotimme arvovieraita. Minä olin luterilaisen papin näköisenä kentällä asennossa. Matkustajien joukossa oli kyproslainen ortodoksipiispa. Huomasin hänen odottelevan hihnan ääressä, vaikka laukkuja ei enää tullutkaan. Menin kysymään, mikä on huolena. Hän kertoi yhden laukkunsa jääneen tulematta, ja siinä olisivat lahjat arkkipiispalle ja jotain muuta tärkeää, taisi olla piispallisia jumalanpalveluspukuja. Menin piispan kanssa Finnairin tiskille selvittämään asioita, ja löytyiväthän ne matkalaukut, keskisestä Euroopasta.
Siinä vaiheessa huomasin terminaalin tyhjentyneen. Isä Olavi autoineen oli hävinnyt. Jäljellä oli taksi ja muutamia rouvasihmisiä, piispa ja minä. Minä jouduin piispan viereen, vaikka olinkin siis vain kuokkimassa. Piispa puhui parempaa englantia kuin minä, ja kertoi tuntevansa muutamia suomalaisia luterilaisia piispoja. Valamossa ohjasin piispan respaan ja sieltä hotellihuoneeseen kuin paraskin piccolo, ja toivottelin hyvää yötä.
Edessä oli tosin vielä iltapala. Edeltä käsin minun oli annettu tietää, että nauttisin iltapalaa yhdessä arkkipiispani Jukka Paarman kanssa, sillä hänelle ei tainnut olla sijaa klobukkipäisten virkaveljiensä teepöydässä. Isä Olavi sanoi aivan pariin kertaan, etten menisi yksin iltapalalle. Kun hiukan aikaa arkkipiispani kanssa odottelin, oli sillä aikaa jokin muutos ohjelmassa tapahtunut, sillä luostarin vastaanottoon pian saapuva isä Olavi sanoi arkkipiispa Jukka Paarmalle ”Let’s go”, katsahti minuun ja sanoi: ”Sinä et tule.” Trapesa oli siinä vaiheessa jo kiinni, enkä minä saanut minkäänlaista iltapalaa pitkän päivän päätteeksi.
Sunnuntai-aamuna heräsin varhain ja menin aamupalalle. Minun kun ei tarvinnut paastota, sillä en osallistuisi pyhien salaisuuksien osallisuuteen ainakaan täydellisellä tavalla. Olin juuri palannut hyvän aterian jälkeen valkoisen vierasmajan huoneeseen kun Olli soitto ja kysyi, olinko jo käynyt aamupalalla. Vastasin, että olin, johon hän sanoi, että voisinko mennä uudestaan, arkkipiispan kanssa. Hänen kun tulisi paastota, mutta että minä voisin sentään syödä seurana. Näin se aamu antoi sen minkä ilta vei. Aamulla kauniin valkoisen kirkon vierellä kohtasin käytävällä tuon kyproslaisen piispan. Hän hymyili ystävällisesti.
Pielaveden ortodoksisessa kirkossa olin kerran laulamassa kuorossa liturgiapalveluksessa. Tuossa palveluksessa liitettiin ortodoksisen kirkon yhteyteen kaksi nuorta ihmistä. Isä Olavi toimitti jumalallisen liturgian, ja kutsui minutkin kirkkokahveille ristintuvalle. Siellä minä istuin isä Olavin vieressä näitä nuoria vastapäätä. Isä Olavi piti puhetta kahvin juonnin lomassa. Jossakin vaiheessa hän liitti minutkin puheeseen ja kertoi vieressänsä istuvan paikallisesti suurta kunnioitusta nauttivan luterilaisen kirkonmiehen: ”Hän on paikallinen ekumeeninen patriarkka.” Kun Olli istahti takaisin, kysyin millainen vaikutus palkkaukseen olisi tällaisella yhtäkkisellä ja odottamattomalla ylennyksellä. Hän vastasi: ”Luultavasti se hiukan laskee.”
Eräässä helmikuussa oli Maaningalla ekumeeninen tapahtuma, johon osallistui KP arkkipiispa Leo. Lupasin tarjota hänelle kyydin Keiteleelle, missä hän johtaisi liturgiapalvelusta. Arkkipiispa yöpyi Maaningan Halolassa, mistä menin häntä sunnuntai-aamuna noutamaan. Laitoimme hänen laukkunsa takakonttiin. Kun hän sitten aikoi laittaa valkean klobukkinsa takapenkille, ei ovi auennutkaan. Oli helmikuu, joten arvelimme syyksi jäätymistä. Arkkipiispa huomasi, että kaikki ovet olivat lukossa, ja moottori käynnissä. Ei auttanut kuin katsoa ympärille, ja onneksi näin Halolan johtajan kulkevan pihalla. Hän käytti minua kotona, jotta saisin vara-avaimen. Kun sitten lähdimme kohti Keitelettä, teimme arkkipiispan aloitteesta sinunkaupat. Puhelimme, ja hän kertoi hankkineensa auton Helsingistä, Mersedeksen. Kävi ilmi, että uudet autot ovat niin hienoja, etteivät ne tee aivan kaikkea, mitä kuskin päähän nyt vain sattuu pälkähtämään. En voinut silloin jättää sanomatta, että katsos, vaikka tämä minun autoni on paljon vanhempi, on tämä kuitenkin paljon hienompi, sillä eihän tämä päästä sisällekään noin ihan vain ketä tahansa.