Mistä kertoo se, että yhden vaivaisen TV-ohjelman jälkeen kymmenet tuhannet suomalaiset ovat jättäneet luterilaisen kirkon? Mistä kertoo se, että luterilainen kirkko mediassa mielletään yhä valtiokirkoksi, vaikka se asetelma on jo purettu?
Minusta tuntuu, että luterilainen kirkko on epäonnistunut siinä, mikä koskee kristillistä kasvatustehtävää. Vaikka vihkipuheissa on ollut esillä, samoin kuin kastepuheissa, että koti on kirkon ja yhteiskunnan perussolu, ovat kodit paljolti luopuneet kasvatustehtävästään niin kristillisessä perinteessä kuin muussa suomalaisessa perinteessä.
Kodit ovat antaneet kasvatustehtävän yhteiskunnalle, jossa sitä ei oikeastaan hoida kukaan. Ja kuitenkin on todettava se, että mehän itse muodostamme suomalaisen yhteiskunnan, me suomalaiset. Kristillistä kasvatusta ei kohta hoida kukaan, jos pessimismi sallitaan muuallakin kuin Puolangan pessimismipäivillä.
Vanhempia sukupolvia sitoo kirkkoon varsin vahva side, jota ei ole tapana kyseenalaistaa. Jumalanpalveluksiin ei välttämättä osallistuta, mutta silti kirkkoa ei mielletä tarpeettomaksi. Ihmisiä kun syntyy ja kuolee yhä. Nuorempien sukupolvien laita ei ole samoin. Yhteisöllisyys on muuttanut muotoaan. Yksilöllisyys ja itsekeskeisyys ovat vahvistuneet. Vanhenevat ihmiset siirretään laitoksiin. Se mikä on poissa silmistä, on poissa myös mielestä. Enää ei kukaan laula, etteivät vanhukset kuulu vanhainkotiin. Ai niin, eihän vanhainkoteja enää ole! Ne on muutettu palvelukeskuksiksi tai palvelukodeiksi.
Onko usko yksityisasia, mikä ei muille kuulu? Ei elämän kantavaa voimaa näin voi kuvata. Usko on kyllä henkilökohtainen asia, mutta sellaisena se voi hyvinkin vaikuttaa myös ihmisiin ympärillämme. Raamattukin puhuu valosta, joka valaisee koko huoneen. Puhutaan siellä myös ylhäällä vuorella olevasta ja näkyvästä kaupungista. Mutta suomalainen luterilainen ei yleensä puhu uskostaan. Jos joku kertoo uskonelämästään, niin häntä voidaan epäillä epäluterilaiseksi. On usko kuitenkin sellainen ilo, että kyllä siitä kelpaa kertoa muillekin.
Suomessa ei siis ole valtiokirkkoa. Tasavallan presidentti ei ole kirkkomme päämies, eikä eduskunta ole kirkolliskokouksemme. Tästä huolimatta media antaa ymmärtää ikään kuin kirkon elämää säädeltäisiin parlamentissamme. Kirkon jäsenet ovat luonnollisesti myös suomalaisen yhteiskunnan jäseniä. Kirkko ja maallinen yhteiskunta eivät kuitenkaan ole yksi yhteen. Totta kai kirkon on puolustettava järkkymättömästi kaikkien suomalaisten ihmisoikeuksia. Totta kai kirkon on vastustettava kaikkea väkivaltaa. Mutta ennen kaikkea kirkko on hengellinen yhteisö. Kirkko on ensisijaisesti uskon yhteisö. Usko syntyy ja vahvistuu seurakunnassa. Tästä ei kuitenkaan ole puhuttu lainkaan viime aikoina. Kirkosta eroajille ei ehkä ole tullut mieleen vanha sanonta, ettei yksinäinen puu kauan pala.
Ainakin itse tarvitsen seurakuntayhteyttä. Tarvitsen uskonyhteyttä. Tarvitsen rukousyhteyttä. Tarvitsen kodin ja alttarin yhteyttä. En tarvitse tätä kaikkea vain uskoakseni, vaan ennen kaikkea elääkseni. Niin, miten erottaisin uskon ja elämän toisistaan? En silti ajattele, että ne tarkoittaisivat yhtä ja samaa asiaa. Elämän tärkein voimavara on usko. Se usko, joka ei synny omin voimin, vaan jonka Jumala lahjoittaa. Eli siis antaa aivan ilmaiseksi. Elämän tärkein voimavara on rakkautena vaikuttava usko. Lainaan lopuksi p. Paavalia: ”Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo. Jumala ei ole tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan vaan että pelastuisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa. Rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne, ja niinhän te teettekin.” (1. Tess. 5:8–11)
Yhteiskunta olemme me, sen jäsenet. Kirkko olemme me, sen jäsenet!