Tuona perjantaina toi posti minulle kirjeen, josta miltei muodostui este ja päätepiste henkilökohtaiselle radalleni ekumenian polulla. Kirjeen kirjoittajan mukaan Maaningan seurakunta lakkasi olemasta luterilainen sinä päivänä, kun pastori Arto Penttinen saapui kyseiseen seurakuntaan. Kirjoittaja tuskin tiesi, että olin menossa tuolloin ortodoksisen kirkon juhlaan. Mutta yhteyteni ortodoksikristittyihin oli muodostunut hänelle punaiseksi vaatteeksi. Oli lähellä, etten heittänyt pyyhettä kehään. Pidin kuitenkin lyhyen tuumaustauon. Uuden mietinnän jälkeen aloin ajatella näin: juuri tämän takia en voi lopettaa ja antaa periksi. Niin kauan on jatkettava, kuin vain kapuloita laitetaan ekumenian rattaisiin. Ehkäpä aina paruusiaan asti. Me emme saa luovuttaa, vaikka kulku välillä johtaisikin umpihankeen. Eteenpäin vain!
Ekumeniaani olen toteuttanut avoimesti luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Minulle oma kirkkoni on rakas opinportti, mutta ei suinkaan ainoa. Olen ensisijaisesti kristitty, ja vasta sen jälkeen luterilainen. Olen luterilainen kristitty, vaikka aluksi olinkin kirjoittaa tähän, että olen kristitty luterilainen. Se kyllä tuntui yhtä oudolta kuin se, mitä sanoin erään messun päätteeksi: ”Messu on päättynyt. Jumalalle kiitos!”
Jumalaa haluan miellyttää enemmän kuin ihmisiä. Haluan toki tunnustaa juuriani, mutta ne vain ulottuvat syvemmälle kuin moni luterilainen haluaisi tunnustaa. Tuhat vuotta erossa on aivan yhtä pitkä aika kuin tuhat ensimmäistä vuotta yhdessä. Kirkko ei Suomessa, eikä muuallakaan syntynyt vasta 1500-luvulla, mutta pitkin matkaa on harmillista pirstoutumista tapahtunut, eikä sille loppua taida näkyä, kunnes on sen paruusian aika. Ekumenia kysyy siis toisinaan huumoria, mutta vielä enemmän se kehittää sitä Jumalankin mieliksi. Kirkoilla on varmasti paljon opittavaa toisiltaan, eikä aina vain muilla meiltä.
”Tähänastinen kehitys ei aina ole tae tulevasta” on takavuosilta tuttu lause pankkien lanseeraamista sijoitusrahastomainoksista, mutta sopii eri tavoin kirkolliseenkin käyttöön. Siinä ei varmasti ole mitään vaaraa kenelläkään, että opimme koko ajan paremmin tuntemaan toisiamme. Se on oikeastaan ainoa mahdollisuus. Maaningan kirkkoherran ekumeniaan hurahtamisesta huolimatta Maaningan seurakunta on säilynyt luterilaisena, mutta toivottavasti sen ilmapiiri yhä avartuu menneisyyden haamujen väistyessä.
Ihmiset tarvitsevat peilejä, niinpä siis myös miehen on hyvä siihen katsoa. Peilejä on monenlaisia, eivätkä kaikki ole lasia. Toinen ihminen, kanssaihminen, lähimmäinen on aika hyvä peili. Yksi parhaista peileistä on Jumalan sana, ei siis vain yksi sana tai lause, vaan kokonainen Sana, Kristus Jumala. Toivon, että kirkossani elettäisiin Jumalan tahdon mukaisesti, mutta jos se nyt sitten on mahdollista meillä, niin varmasti se on mahdollista myös muualla, muissa seurakunnissa ja kirkoissa. Totuutta ei kukaan omista yksin, vaan kaikki omistavat Totuuden yhdessä, sen Totuuden, joka tekee vapaaksi, vapaaksi hyvään ja vapaaksi rakastamaan. Mutta jos Totuus tämän tekee ja saa aikaan, niin silloinhan me emme omista Totuutta, vaan Totuus omistaa meidät.
Näinhän se on, että elämä muodostuu kokemuksista. Kokemuksissa on se hyvä puoli, että emme voi suinkaan kaikkeen varautua. Elämä voi yllättää, ja se voi tapahtua Jumalan täydellisestä armosta.
Arto Penttinen
Maaningan kirkkoherra