Kristitylle olisi mielestäni tärkeää Pyhän edessä olemisen kokeminen. Tätä voisi hyvinkin tukea kuvilla. Luterilaisessa kirkossa tunnutaan arvostavan nykytaidetta, joka saattaa kristityn sanattomaksi hämmennyksestä. Taideteoksista ei useinkaan ota selvää, mitä ne mahtavat esittää. Ikonia puolestaan sanotaan ikkunaksi, joka avautuu iankaikkisuuteen. Luterilaiset tosin usein esittävät rohkeasti sen harhakäsityksensä, että ortodoksit palvovat ikoneja. Ortodoksiset kristiveljet ja -sisaret eivät palvo ikonia, vaan sen alkukuvaa ja sen kautta yksinomaan Jumalaa, jota luterilaistenkin olisi syytä palvoa, eikä yksinomaan kehitystä, joka kehittyy mihin sattuu, vai minne se oli...
Ilahduin kovin käydessäni kesäkuun lopussa Reykjavikissa. Kaupungin näkyvin maamerkki on Hallgrimurin kirkko. Suorastaan sykähdyttävää oli nähdä kummallakin puolella valoisaa alttaria ikoneita. Lisäksi alttarin vasemmalla puolella oli kaunis rukousalttari, jota kaunisti pyhää Neitsyttä esittävä lasimaalaus.
Luterilaisissa kirkoissa on usein kovin vähän kuvia. Aina ei ehkä ole muistettu, että ihminen on kokonaisuus, ja että tuo kokonaisuus merkitsee paljon muutakin kuin vain korvia.
Kuvat voivat siis usein olla tärkeää muistutusta siitä, että ”tallella eletty elämä”. Vaikka miespolvet vaipuvat unholaan, eivät heidän työnsä aina suinkaan häviä. Siinä on jotakin lohdullista. Jumala ei toki asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta jos temppelin kuvakerronta auttaa rukoustamme ja jopa uskoamme, emme ole varmasti mitään menettäneet.