"-Ymmärrän, että rekisteröityjen parisuhteiden siunaus on hankala kysymys, mutta sen, että kirkon työntekijänä voi olla rekisteröidyssä parisuhteessa elävä, pitäisi olla minusta itsestään selvää. –Oivalsin, että kirkko ei tässä kerta kaikkiaan puhu samaa kieltä eikä elä samaa todellisuutta kuin ihmiset yleensä.”
”Kuin ihmiset yleensä!” Tähänkö kirkon pitää perustaa kantansa? Mihin
unohtui nöyryys Jumalan edessä?
Kirkot opettavat yhtäpitävästi, että miehen ja naisen avioliitto on Jumalan asettama. Samaa yhtäpitävyyttä löytyy miehen ja naisen avioliiton rinnastamisessa Kristuksen ja hänen Kirkkonsa väliseen suhteeseen.
Tästä lauletaan jopa luterilaisessa virressä näin kauniisti: ”Kuin Kristus
seurakuntaa kärsii ja rakastaa, niin myöskin mies ja vaimo toisiltaan hoivan saa.” (Virsi 239: 2) Jumala on siis asettanut avioliiton suojelemaan mutta myös rikastuttamaan elämää. Positiivinen sitoutuminen vapauttaa rakastamaan.
Nöyryys ei ole samaa kuin nöyristely. Nöyristelyä olisi kai sellainen
käytös, että kulmien alta, katse käännettynä alaspäin, myöntelemme asian olevan niin kuin meille sanotaan, mutta sydämessä toteamme kuitenkin, että ”siirry ukko jo historiaan”.
Olin viime syksynä hiippakuntamme kirkkoherrojen ja talouspäällikköjen
neuvottelussa. Sielläkin tuo rekisteröityjä parisuhteita koskeva ongelmatiikka nousi esille. Kuulin sanottavan, että koska eduskunta on
säätänyt asiaa koskevan lain, niin siitä seuraa se, että kirkon on
ryhdyttävä muodostelemaan uusia kaavoja. Haloo! Täytyy tunnustaa, että tässä kohdassa tipahdin kärryiltä. Viittaan tuohon perinteiseen käsitykseen avioliiton perustasta. Eduskunta on siis nostettu sille paikalle, jolla Jumala ennen oli kirkossa.
Minulla ei ole mitään sitä eduskunnan säätämää lakia vastaan. En vain
ymmärrä siitä koituvan kirkoille mitään velvollisuuksia. Laki parisuhteiden
rekisteröimisestä vastasi varmaankin todelliseen tarpeeseen
oikeudenmukaisuuden ja perusturvallisuuden toteutumisesta ihmisten elämässä. Ei tässä pitäisi olla kirkoillekaan mitään ongelmaa. Mutta miksi siitä pitäisi seurata jotain? Jo ennen kyseisen lain säätämistä olimme vapaita rukoilemaan erilaisten ihmisten puolesta ja siunaamaan kotejakin.
Mielenkiintoisen rinnastuskohdan tälle kysymyksenasettelulle muodostaa se kehitys, jonka olen kohdannut täällä maallakin. Yhä useampi kirkon jäsen valitsee siviilivihkimisen kun haluaa virallistaa suhteensa.
Tälle kehitykselle olen miettinyt syytä, mutta en ole siitä ainakaan vielä
perillä. Ehkä se johtuu siitä, että nykyään kirkkohäät ovat muotia, mutta
avioliitto sen sijaan ei. Näyttävät hääjutut saavat kirkollisen vihkimisen
kuulostavan kenties liian suurelliselle ja myös kalliille. Unohtuu se, että
pappi ja kanttori eivät maksa mitään, eikä tuhatpaikkaista kirkkoamme
tarvitse täyttää vierailla ääriään myöten. Kirkollinen vihkiminen ei siis
maksa mitään. Hääjuhla tarjoiluineen se on mikä maksaa.
Oen jonkun kerran vihkinyt oikein pienesti, vain kaksi todistajaa, morsiuspari ja minä. Suuressa kirkossamme intiimiä tunnelmaa loi se, että me kaikki viisi olimme alttarin ympärillä ja katsoimme toisiamme kasvoista kasvoihin.
Rukouksesta ja siunauksesta ei tiedetä olleen haittaa kenellekään, mutta ne eivät tee Jumalasta sellaista vastausautomaattia, mistä saa kaiken mitä
pyytää.
Nuori körttiopiskelija palasi kirkkoon. Nuori ihminen on usein täynnä
varmuutta. Minä en ole täynnä varmuutta tätäkään tekstiä kirjoittaessani. Minulla ei ole myöskään oikeassa olemisen pakkoa.
Mutta en ole aivan varma siitä, että demokraattinen päätöksenteko on aina se oikea tapa ratkoa teologisia eli opillisia kysymyksiä. Enemmistö ei aina ole oikeassa.