Olen alkanut pohtia, mikä antaisi oikeaa ymmärrystä seurakunnasta ja kirkosta. Nähdäkseni osallistuminen jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan tapahtumiin vahvistaisi kirkon ja seurakunnan jäsenyyden merkitystä. Näin on käynyt itsellenikin. Jumalanpalvelus on monessa mielessä tärkeä.
En mene kuuntelemaan vain saarnaa. Menen rukoilemaan yhteisen Isämme edessä yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Virret ovat minulle rakkaita, ja nehän ovat myös elävää rukousta, kun vain ymmärrämme olevamme eläviä ihmisiä, eikä vain magnetofoneja. Ehtoollinen on tärkeä, sillä sen saan syntieni anteeksiantamukseksi, sielun ja ruumiin terveydeksi ja iankaikkiseksi elämäksi.
Urkumusiikkia rakastan todella paljon, varsinkin Johann Sebastian Bachin säveltämää. Jos siis jonakin sunnuntaina ei saarna kolahda, niin jokin muu saattaa todella tehdä sen. Niin, luetaanhan pyhässä messussa aina vähintään kolme lukukappaletta Pyhästä Raamatusta. Kyllä Jumalan sana voi puhua ilman saarnaajan sanojakin.
Olen yrittänyt rohkaista ihmisiä osallistumaan jumalanpalveluksiin silloin, kun vain on mahdollista. Minulle sunnuntai ei ole sunnuntai, jos en osallistu messuun. Lomamatkoilla näin on saattanut käydä, eikä sunnuntain vietto ole minua tyydyttänyt. Jumalanpalvelus ei ole pakko, mutta miksi tätä hyvää tapaa ei kannattaisi vaalia ja varjella? Kun varjelet tapaa, niin tapa varjelee sinua. Osuva sanonta.
Olen koettanut puhua tapakristillisyyden puolesta. On oikeastaan ihan sama, minkä syyn tähden kirkkoon tulemme. Jos korvat eivät ole täynnä vaikkua, niin ehkäpä siellä jotain tulee kuulluksi, oli käynnin syy sitten mikä tahansa. Tavasta ajatella, että mitä muut mahtavat ajatella meistä on terveellistä luopua. Mistä me tiedämme, mitä muut ajattelevat meistä? Emme niin mistään. Usein olemme väärässä. Tästä huolimatta etenkin maaseudulla moni vielä tuntuu miettivän, mitä muut ajattelevat kirkossa käynnistä. Lieneekö tässä kulttuurinen ero? Roomalaiskatolilaisessa elämänpiirissä tällaista ajattelua tuskin on, eikä ole ortodoksisessakaan.
Jouluna kerran kirkossa ei riitä auttamaan ymmärrystä siitä, miksi seurakunta on olemassa. Joulukirkko on nykyihmisille aattona ja täynnä kiireen täyttämää tunnelmaa. Kun ajattelen kirkkovuotta, niin tällainen meno merkitsee, että käännymme porstuasta pois ennen kuin olemme edes kunnolla kurkistaneet juhlasaliin.
Nykyihminen ei aina tiedä, mitä varten kirkollisia juhlia vietetään. Osallistuminen seurakunnan elämään auttaisi tässä eniten. Mietin, millä lihaksilla luottamushenkilöt päättävät seurakunnan ja kirkon asioista, jos eivät käy edes jumalanpalveluksissa, muista seurakunnan tapahtumista puhumattakaan.
Kun olen katsonut viime aikoina kirkosta eronneiden nimiä, niitä yhdistää se, että näitä ihmisiä en ole nähnyt seurakunnan toiminnassa. En ole nähnyt heitä kirkossa, seurakuntakodilla, kotiseuroissa, perhekerhoissa tai muuallakaan. Toisaalta en ihmettele, miksi niin moni on lähtenyt viime viikkoina kirkosta, massojen mukana.
1.2.2011 klo 13:36:29
Sirpa Honkanen kirjoittaa
Hyvä kirjotus.