On ilo lukea sujuvaa tieteellistä tekstiä. Koin sitä tutustuessani professori Aila Lauhan juhlakirjaan Yliopisto, kirkko ja yhteiskunta. Se on monipuolinen kokoelma asiantuntijoiden artikkeleita historian ja kulttuurin ilmiöistä. Samaa ei voi aina sanoa tieteellisen tekstin luettavuudesta. Viime viikkoina olen kahlannut kahta historian alan tutkimusta, mutta kiehtova aihe auttaa vain vaivoin pitämään kiinnostuksen nenän sotkuisen kielivellin yläpuolella.
Kunnioitettu piispa ja professori Eero Huovinen, minunkin opettajani, kysyy kirjoituksessaan Aila Lauhan juhlakirjassa: Miten suomalainen ekumenia on muuttunut? Suvereenilla ja selkeällä tyylillään piispa ottaa esiin ekumeenisia vaikuttajia koko 1900-luvun pituudelta. Esiin nousee suomalaisen ekumenian kehitys yksittäisten visionäärien aloitteellisuudesta kirkon toiminnaksi. Ennakkoluulottomat professorit ja piispat ovat kehittäneet ekumeenista teologiaa ja yhteistoimintaa luterilaisen kirkon piirissä.
Mietin omaa vastaustani Eero-piispan kysymykseen. Mielestäni eräs olennainen muutos suomalaisessa ekumeniassa on, että luterilainen kansankirkko on antanut tilaa pienemmilleen ja että nämä ovat sen tilan ottaneet. Ekumenia ei ole enää valtionkirkon valistuneiden herrojen abstrakti harrastus, vaan konkreettista kohtaamista eri traditioiden kesken. Se tapahtuu sekä naapuriseurakuntien, kirkonjohtajien että akatemian tasolla.
Ortodoksit ja vapaakirkolliset olivat Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa (Vuodesta 1917 World Alliance for Promoting International Friendship through the Churches -liikkeen Suomalainen kansallistoimikunta, vuodesta 1933 Suomen Yleiskirkollinen Toimikunta ja vuodesta 1963 Suomen Ekumeeninen Neuvosto) mukana jo ennen sotia. Viimeistään 1960-luvulta lähtien niiden piirissä on ollut teologeja, jotka ovat käyttäneet merkittäviä puheenvuoroja ekumeenisessa keskustelussa. Helsingin Katolinen hiippakunta liittyi SEN:n jäseneksi vuonna 1968 ja toi tärkeän panoksensa ekumeeniseen kehitykseen.
1990-luvulla suomalainen ekumenia määritteli oman identiteettinsä. Kansainvälinen geneveläinen ekumenia oli kriisissä, eikä Suomen Ekumeenista Neuvostoa haluttu nähdä sen etäispäätteenä. Vapaakristillisyys tuli näkyvästi mukaan sekä ekumeenisen rukousviikon kirkkovaelluksiin että SEN:n toimintaan.
2000-luvulla ekumenia on osa kirkkojen katu-uskottavuutta, kun ne etsivät paikkaansa kansalaisyhteiskunnassa. Professorien, kirkonjohtajien ja pastorien pätevyyteen kuuluu ekumeeninen yleistieto ja -taito. Globaali maailma tuo kirkkojen oville uusia tilanteita, joihin on parasta etsiä evankeliumin vastauksia yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Ekumenia ammentaa evankeliumin ytimestä niin kuin sata vuotta sitten, ja kirkot ovat oppineet näkemään, että todistus ja palvelu on aidointa yhdessä.
Heikki Huttunen