Den konkreta idén för en böneoktav just 18-25 januari härstammar från kontakter mellan anglikaner och romersk-katoliker i New York kring sekelskiftet 1900. Tidpunkten definierades enligt den västerländska kyrkans kalender: 18.1 är en av aposteln Petri minnesdagar och 25.1 firas aposteln Pauli omvändelse. Böneveckans internationella material förbereds sedan 1966 av Kyrkornas Världsråds Faith and Order -kommission tillsammans med Vatikanens råd för kristen enhet. Uppgiften ges årligen till en ekumenisk grupp i olika länder. I år är materialet förberett av kristna i Korea.
Böneveckans tematik 2009 har sitt ursprung i kyrkornas erfarenhet i Korea, en erfarenhet som präglats av nationens delning. Kyrkorna har hämtat inspiration hos profeten Hesekiel, som också levde i en tragiskt delad nation och som längtade efter sitt folks enande. Temat är hämtat ur Hesekiels syn (Hes. 37:15–23) av två trästavar som symboliserar folket Israels delning i två stater. Hesekiel blev tillsagd att föra stavarna samman så att de blir en enda stav, som symboliserar folkets förening i Guds hand. Temat har formulerats av Ekumeniska Rådet i Finland som en bön: För oss samman.
Enligt Hesekiel var folkets uppdelning en följd av deras synd och bortvändhet från Gud. De skulle kunna bli ett folk igen genom att ångra sin synd och återvända till Gud.
Vårt land är inte delat så som Korea, men också vi lider av alienation, fientlighet och splittring. Vårt folk lider av inre splittring. Våldet finns inom oss. Vi kan se dess följder i depression och en brist på synliga utvägar som ibland uttrycker sig i hemskt våld. Vi förstår, att vi behöver gemenskap och enhet, inom våra familjer, byar och städer, i hela vårt folks liv.
Vi skådar världen genom pessimismens spegel. Vi hör nyheter om ekokatastrofer och deras följder. Raketer och tanks, ockupation och murar sår fientlighet och hämndlystnad mellan folken och människorna. Barnens rädsla och lidande i det Heliga Landet Israel-Palestina går att jämföra med de krafter som sliter sönder hela mänskligheten. Konflikten i Mellanöstern reflekterar hat och fiendebilder i hela världen.
Vittnar då de kristna om hopp i rädslans och våldets värld? Visar de kristna den vilja som gör freden möjlig? De kristna kyrkornas egen splittring försvagar evangeliets förkunnelse.
Kristittyinä unohdamme jotain olennaista uskostamme, jos näemme toisen ihmisen vihollisena. Siinä on itse asiassa kysymys synnin ytimestä, alkuperäisestä synnistä. Ensimmäisten ihmisten Adamin ja Eevan synti oli ihmisen itsekeskeisyys ja itseriittoisuus, halu päästä Jumalan paikalle, mutta ilman Jumalaa, ja Jumalan tahdon vastaisesti. Ensimmäinen vastaus Adamin suussa syntiinlankeemuksen jälkeen, oli syytös: ”Nainen, jonka sinä minulle annoit kumppaniksi, antoi sen minulle…” Itsekeskeisyys, itsekkyys, egoismi on kaiken synnin alku ja juuri. Se johtaa sairaaseen pelkoon toista kohtaan ja tarpeeseen suojautua, puolustautua toisia ihmisiä vastaan. Näemme tämän sairauden oireita kaikkialla ympärillämme, omassa henkilökohtaisessa elämässämme, kouluissamme ja työpaikoillamme, kansojen ja valtioiden välillä.
Kuitenkin Toinen ja suhteeni häneen on elämän salaisuuden ytimessä. Luodessaan minut ja koko maailmankaikkeuden Jumala ojentautui itsensä ulkopuolelle ja antoi lahjaksi elämän. Kaikki elämä on kosketettavaksi ja koettavaksi tullutta Jumalan rakkautta. Jumala synnytti Toisen, ihmisen, ja antoi ihmiselle mahdollisuuden löytää Toinen – toinen ihminen, eläin, luotu, ja Jumala Itse. Suhde toiseen, yhteys, vuorovaikutus, on elämän tarkoitus, ja sen suhteen nimi on rakkaus.
Kirkkoisien teologiassa puhutaan Jumaluuden kolmesta persoonasta, Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä, ja samaa sanaa käytetään kun puhutaan ihmispersoonasta. Persoona ei ole sama asia kuin yksinäinen, erillinen yksilö. Kristillinen teologia puhuu persoonasta, joka on suhteessa toiseen. Minuus syntyy kun se on suhteessa toisiin minuuksiin: ”Minä” tulee mahdolliseksi kun on ”Sinä”.
Se, että olemme erillisiä ihmisiä ja olemme erilaisia toisistamme, kuuluu olemukseemme. Tämä toiseus, erilaisuus ja erillisyys toinen toisistamme ei siis ole uhka eikä se ole poikkeama oikeasta elämästä, vaan se kuuluu itse elämän salaisuuden ytimeen. Erilaisuus ei ole uhka yhteyttä kohtaan, vaan erilaisuus on yhteyden edellytys. Juuri siksi, että olemme erillisiä ihmisyksilöitä ja erilaisia keskenämme, meidän välillämme voi vallita yhteys, voimme solmia suhteen, voimme katsoa toisiamme silmiin ja löytää toinen toisemme ainutlaatuisuuden, voimme löytää rakkauden. Se, että emme kykene tähän, vaan pelkäämme ja pakenemme toisiamme, kertoo että olemme Adamin ja Eevan perillisiä.
Kristus palauttaa yhteyden mahdollisuuden. Se tapahtuu ristin kautta. Vapahtaja eli niin kuin opetti. Jumala tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli yhdeksi luoduistaan. Hän toteutti Jumalan alkuperäisen kunnioituksen ihmistä kohtaan loppuun asti. Hän asettui alttiiksi, tuli hoivattavaksi pienokaiseksi, ihmis-vanhempien kasvatettavaksi ja lopulta ihmisen kateuden ja valheen uhriksi, ihmisen tuomitsemaksi ja tappamaksi. Hän kulki loppuun asti sen tien, jolla toinen ihminen kohdataan ja häntä kunnioitetaan. Se oli täydellistä nöyryyttä, ja se vei ristille. Epäoikeudenmukaisuus ja väkivalta eivät saaneet viimeistä sanaa, vaan täydellinen nöyryys voitti vihollisuuden ja kuoleman vallan. Elämä antaja tapettiin, mutta siitä käsittämättömästä ristiriidasta alkoi ylösnousemus. Pyhässä Hengessä hän kutsuu meitä yhteyteen , muuttumaan yksilöistä persooniksi. Löytämään oman minuutemme sitä kautta että löydämme ”Sinän” - toisen ihmisen, toisen luodun, Jumalan.
Kristinuskon ytimessä on sanoma rististä ja ylösnousemuksesta. Risti yhdistää kaksi puuta yhdeksi voimaksi, joka rakentaa yhteyden kahteen suuntaan - maan ja taivaan välille ja kaikkien maan asukkaiden kesken. Kristus syleilee synnin ja kuoleman vallassa kärsivää ihmiskuntaa ja kutsuu sitä ylösnousemukseen - rauhaan ja elämään yhteydessä.
Yhteys ja toinen toistemme kunnioitus edellyttää katumusta. Katumus on mielenmuutosta, vastaus evankeliumin julistukseen: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” Tämä mielenmuutos tarkoittaa koko elämän mittaista kääntymystä, pois tämän maailman järjestyksestä Jumalan valtakunnan puoleen. Meidän tulisi jatkuvasti antaa evankeliumin haastaa elämäntapamme, arkiset valintamme ja toimintatapamme. Meidän tulisi aina nähdä Luoja luodun takana ja sen sisällä, nähdä asioiden iankaikkinen arvo niiden ajallisen ja ohimenevän merkityksen läpi.
Ekumeenisen rukousviikon sanoma on, että kirkon tehtävä on olla Jumalan lahjoittaman elämän ja yhteisön ikoni. Ekumeenisen työn tarkoitus on rakentaa kristittyjen ykseyttä ja heijastaa toivoa koko Jumalan maailmalle. Katumuksesta kasvaa elämänmuutos, jonka Jumala lahjoittaa. Jumalan antama ykseys on enemmän kuin mitkään ihmisen pyrkimykset, ja siksi toivo on aina olemassa.
Vi kristna bär på hoppet att allt ska bli nytt genom Kristus. Detta gör det möjligt för oss kristna att vara hoppets budbärare och försoningens hantverkare mitt under krig, fattigdom, diskriminering och andra sammanhang där människor lider och skapelsen våndas.
Men djupast är det Gud som förenar sitt folk genom att rena och förnya dem och befria dem från deras söndring. Denna förening innebär egentligen ett nyskapande, födelsen av ett nytt folk som ett hoppets tecken för andra folk, ja för hela mänskligheten.