Elämänkokemus osoittaa, että melkein aina näin onkin. Papin puheille tullaan synnintunnon siinä vaiheessa, kun poliisinkin luokse ollaan valmiita menemään, tai on jo käyty. On karmeaa, jos kirkot näyttäytyvät seksuaalirikollisia piilottelevina veljeskuntina. Pedofilian ja siihen liittyvän salailun julkitulo auttaa toivottavasti uhreja; se auttaa aivan varmasti kristillisiä yhteisöjä käsittelemään tapahtuneita väkivallantekoja ja ehkäisemään niitä jatkossa.
Eräs kokenut lastensuojelun ammattilainen sanoi radiossa viime viikolla, että papit ja kaikki ihmisten kanssa työskentelevät tarvitsevat tukea ollakseen turvallisia aikuisia. Papeilla, nuoriso- ja diakoniatyöntekijöillä pitää olla riittävät valmiudet tunnistaa ja ymmärtää seksuaalisen hyväksikäytön ilmiöitä. Siihen liittyy velvoite ohjata uhreja hoitoon ja tekijöitä vastuuseen, ja heitäkin hoitoon.
Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa synnintunnustuksella käyminen on suhteellisen yleistä ja kuuluu kristityn normaaliin elämään. Siinä tilanteessa ihminen saattaa ottaa puheeksi myös sukupuolisuuteensa liittyviä asioita. Aika-ajoin joku saattaa kertoa seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta. Keskustelu kokeneiden rippi-isien kanssa kertoo, että tavallisesti sellaisesta pahuudesta kertovat uhrit, ja tapauksista saattaa olla kymmeniäkin vuosia. Joskus tulee ilmi akuutteja tilanteita. Rippi-isän tehtävä on auttaa uhria vapautumaan tunteesta, että hän itse on jotenkin syyllinen, ja varmistua siitä että tämä pääsee pois tilanteesta ja oikeaan hoitoon. Tämä on mahdollista ilman, että rippisalaisuutta rikotaan.
Äärimmäisen harvoin kukaan synnintunnustuksessaan kertoo syyllistyneensä pedofiilisiin tekoihin. Silloin, kun niin tapahtuu, rippi-isän tehtävä on ohjata hänet tarpeen mukaan ilmoittautumaan poliisille ja hakeutumaan hoitoon. Silloin, kun joku puhuu näin vakavasta rikkomuksestaan, hän luultavasti on valmis katumukseen ja etsii keinoa sovittaa pahat tekonsa Jumalan ja ihmisten kanssa. Tilanteen mukaan pappi voi myös kieltäytyä lukemasta synninpäästörukousta, jos hän päättelee, että tunnustaja ei ole valmis katumukseen. Katumusharjoitukseksi hän voi jopa määrätä, että on ilmoittauduttava poliisille.
Salaisuus konstituoi ripin. Tunnustaja puhuu Jumalalle ja pappi on hänen apunaan, inhimillisenä kuulijana ja kirkon edustajana, joka lukee synninpäästön. Pappi ei saa koskaan paljastaa ripissä kuulemiaan asioita – sanktiona on lopulta pappeuden menettäminen. Katumuksen sakramentti tapahtuu selkeässä liturgisessa yhteydessä, yleensä kirkossa. Se luo turvallisen tilanteen, jossa voi puhua mistä tahansa, myös pahuudesta jonka kohteeksi on itse joutunut. Tähän perustuu se, että myös seksuaalirikosten uhrit uskaltavat kertoa asiasta nimenomaan rippitilanteessa.
Katumuksen sakramentti liittyy kristityn säännölliseen hengelliseen elämään. Se luo luottamuksellisen suhteen rippi-isän kanssa. Tällöin papilla on kenties todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa rippilapsensa elämään ja vakavien ongelmien kohdalla ohjata häntä katumukseen ja tarpeen mukaan psyykkiseen hoitoon. Silloin kun anonyymi tunnustaja tulee yhden kerran papin puheille, sellaiset mahdollisuudet ovat pienet. Silloinkin tunnustusta on kunnioitettava ja ihmistä on autettava hengellisessä hädässä.
Vallanpitäjät ovat eri aikakausina halunneet raottaa ripin salaisuutta, mutta instituutio on selviytynyt niistä pari tuhatta vuotta. Luulen, että eri kirkkojen papeissa olisi tänäänkin monia sellaisia, jotka eivät laillisen edesvastuun uhkaaminakaan rikkoisi rippisalaisuutta.
Rippisalaisuudesta puhuvat syvimmällä rintaäänellä monet, jotka vähiten asiaa tuntevat. Heillä tuskin on omaa rippi-isää. Käsitys ripistä taitaa perustua amerikkalaisten elokuvien antamaan yleissivistykseen. Syntyy vastenmielinen vaikutelma, että ministerit saalistavat vakavassa asiassa populistisia irtopisteitä.