Iloitsen kappelityömaasta, kun harpon Narinkatorin halki aamuhämärissä. Siitä tulee kristinuskon läsnäolon ja rukouksen paikka keskelle nyky-Helsinkiä. Iloni hieman hämmentyy, kun huomaan lauta-aidassa tekstin ”Kirkko Helsingissä”. Ovatko kirkot yllättäen yhdistyneet? Turhaanko tässä kiiruhdan ekumeenisen liikkeen hommiin?
Sama kysymys oli horjuttaa erään kaimani rauhallisuutta, kun hän surffasi facebookissa. Sinne on kuulemma perustettu ryhmä nimeltä ”Kirkko Suomessa”. Sen kun avaa, paljastuu kuitenkin, että kristityt eivät vielä olekaan saavuttaneet näkyvää ykseyttä. Kyseessä on eräs Suomen monista kirkoista, se evankelis-luterilainen.
Suomen luterilaisten kannattaisi ylpeinä muistaa, että jo vuonna 1869 heidän kirkkonsa on määritellyt itsensä ”Suomen evankelis-luterilaiseksi kirkoksi”. Samaa ei voi sanoa Ruotsin kirkosta eikä Kreikan kirkosta tänäkään päivänä. Jo maamme ensimmäinen luterilainen arkkipiispa (1803–1832)Jakob Tengström halusi huomioida sen, että maassa on muitakin kristittyjä kuin valtionkirkon jäseniä. Tämä asenne on jatkunut ja vahvistunut johdonmukaisesti. Ilman luterilaisen kansankirkon realismia ja avoimuutta ei Suomesta olisi tullut ekumenian mallimaata, kuten mielellämme toteamme. Ei kai luterilaisen kirkon viestintä nyt tahattomasti luo mitään toisenlaista ekumeenista linjaa?
Kristinusko toivottavasti on edelleen läsnä keskellä vilkkainta Helsinkiä ja sosiaalisen median maailmassa. Suomen kristityt ovat jo kauan tiedostaneet sen, että tämä on mahdollista vain yhdessä. Suuri luterilainen kansankirkko, maailmanlaajuiset katolinen ja ortodoksinen kirkko että globaalisti kasvavat vapaat kristilliset suunnat tunnustavat, että tarvitsemme toisiamme. Ollaksemme kirkko Helsingissä ja Suomessa meidän on palveltava ja todistettava yhdessä, ja yhdessä edettävä kohti aitoa näkyvää Kristuksen kirkon ykseyttä.