Korkea laillisuusvalvoja yhtyy Maahanmuuttoviraston huomautukseen siitä, ettei kirkolla ole lakiin perustuvaa oikeutta eikä toimivaltaa tehdä turvapaikkapäätöksiä. Seurakunnan toiminnassa tulisi siksi välttää sanan turvapaikka käyttämistä.
Jokaiselle, joka on lukenut Ekumeenisen Neuvoston -aineiston, on selvää, ettei seurakunta kilpaile Maahanmuuttoviraston kanssa eikä yritä hoitaa sen tehtäviä. Apulaisoikeusasiamiehen toteama ongelma on tiedostettu, enkä usko, että kukaan luulee seurakunnan voivan ratkaista viranomaisten toimivaltaan kuuluvaa asiaa. Ruotsin kielellä puhutaan kirkon antamasta suojasta sanalla ”fristad”, kun valtiollinen toimi on ”asyl”. Suomeksi ei ole kahta yhtä rinnakkaista sanaa. Usein seurakunnissa puhutaan ”kirkkoturvapaikasta” nimenomaan erotuksena siitä laillisesta turvasta, jonka saamiseen valtiovallalta tällä toiminnalla pyritään.
Mutta kuka omistaa sanat? Onko esivallalla oikeus puuttua siihen, kuinka kieltä käytetään yhteiskunnassa? Mikä onkaan käsitteen ”turvapaikka” tai ”asyyli” alkuperä?
Piispa Matti Repo kertoi asyyli-seminaarissa Tampereella toissa syksynä: ”Sana ”asyyli” tulee antiikin kreikan käsitteestä asylon, loukkaamaton. Sana tarkoitti temppeliä, jonka pyhyyteen ei saanut kajota. Kaikki mitä pyhäkköön tuotiin, kuului jumalille. Siksi myös pyhäkköön paennut oli turvassa vainoojiltaan: häneen ei saanut kajota, koska silloin olisi loukattu sen alttarin ja jumalan pyhyyttä, jonka luo hän oli paennut.
Kreikassa tunnettiin myös käytäntö, jossa pyhäkön pappi toimi alttarin luona istuvan turvapaikanhakijan laillisena avustajana: hänen tehtävänsä oli rauhoittaa tilanne, estää kostajien pääsy pakenijan kimppuun ja käynnistää laillinen prosessi hänen asiassaan. Pyhäkköön pakenevan torjumista puolestaan pidettiin pyhäinhäväistyksenä. Aina eivät papit kuitenkaan kyenneet suojelemaan turvaa etsiviä, sillä heitä saatettiin raastaa väkisin ulos pyhäköstä ja surmata.”
Alttari esiintyy turvapaikkana myös Raamatussa. Vanhassa testamentissa annetaan käsky myös erityisten turvakaupunkien perustamisesta syytöminä takaa-ajettujen turvaksi. Alttarin turva on jatkunut kristinuskon piirissä kaksituhatta vuotta. Maallinen esivalta sekä idässä että lännessä on kunnioittanut sitä.
Nykyaikana eri kristilliset kirkot eri maissa ovat vanhan periaatteen hengessä antaneet turvaa hädänalaisille. Liike on voimakas Saksassa, missä sen perustivat 1970-luvulla Tunnustuskirkon veteraanit, jotka olivat saaneet ja antaneet turvaa vainotuille natsien hirmuvallan aikana. Kysymys on ihmisen kohtaamisesta, hänen kuulemisestaan, hänen välittömän hätänsä lievittämisestä ja avun antamisesta hänen laillisen tilanteensa selvittämiseksi. Radikaalit auttajat saattavat piilottaa pakolaisen ajan voittamiseksi, mutta siihen ei SEN:n Kirkko turvapaikkana -julkaisu seurakuntia kehota.
Turvapaikkakäsitteen historia kertoo, että sillä on läheinen yhteys temppeliin, kirkkoon. Suomalaisten seurakuntien uusi avoimuus ottaa hädänalaisia turviinsa on paluuta juurille ja oman sanoman ytimeen. Se, että sanoista tai teoista tulee keskustelua viranomaisten kanssa, kertonee siitä, että ollaan kipeän asian ytimessä, ajan hermolla.
Sanojen käytön ohjeistaminen sopii nykysuomalaisen virkamiehen paperiin huonosti. Mieleen tulevat uutiset Malesiasta, missä hallinto haluaa kieltää kristityiltä malaijin kielen sanan Allah – Jumala. Aleksander Sozhenitsyn sanoi, ettei kielen kanssa voi riidellä. Kommunistihallintokaan ei saanut muutettua sunnuntain nimeä voskresenie – ylösnousemus.