Johdantorukouksessa sanottiin: ”Emme voi tuntea Kristuksen ylösnousemuksen kirkkautta, ellemme jaa hänen kärsimyksiään. Emmekä voi odottaa Valtakunnan sadonkorjuuta, ellemme kylvä Valtakunnan siementä”.
Hartauden jälkeen kaikki kuuntelivat toisiaan. Jokainen esitteli lyhyesti itsensä ja kertoi mikä asia juuri nyt antoi toivoa. Se kesti tunnin, mutta minusta tuntui, että aika oli oikein käytetty.
Monet kirkkojen avustusjärjestöjen ammattilaiset kertoivat toivon merkeistä työssään. Kuultiin kertomuksia ruohonjuuritason aloitteista, joissa humanitaarinen apu kohtaa kyläyhteisön oman aloitteellisuuden. Eräs ekumeeninen toimija näki väläyksen toivosta siinä, kuinka uruguaylainen Carlos, jolla ei ole käsiä, oli ilman ulkopuolista rahoitusta saanut alkuun unelmoimansa uran laulajana. Toinen kertoi yhdysvaltalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan sikäläiset kristityt ovat tänä vuonna valmiita antamaan kirkkojen keräyksiin vähintään yhtä paljon kuin viime vuonna, talouskriisistä huolimatta.
Jotkut liittivät terveisiinsä tunnelmia perheestään. Joku iloitsi äitinsä jaksamisesta dementoituneen isän omaishoitajana, toinen kiitteli kymmenvuotiaitten kaverusten kykyä tajuta maailmanlaajaa oikeudenmukaisuutta. Kaikki näkivät toivon kipinät heijastuksena pääsiäisestä, Kristuksen ylösnousemuksesta.
Tämä on kuva ekumeenisesta liikkeestä. Olennaista on toinen toisensa kuunteleminen, maailman näkeminen edes hetken toisesta näkökulmasta. Se muuttaa omaa maailmankuvaani, mutta myös näyttää Kristuksen valon uudesta, laajemmasta kulmasta.