Ekumeenisen rukousviikon teema on tänä vuonna kehotus rukoilkaa lakkaamatta. Se on otettu Paavalin kirjeestä tessalonikalaisille, ja se kuuluu yhteen useiden muiden kristityn elämään liittyvien kehotusten kanssa (1.Tess 5). On oikein, että sadannen kristittyjen ykseyden rukousviikon otsikko nostaa esille rukouksen. Yhteinen rukous on suomalaisenkin ekumenian ydin. Ekumeenisen rukousviikon tilaisuudet, joissa seurakunnat kokoontuvat rukouksen, ristisaaton ja yhteisen pöydän ympärille, näyttävät suomalaisen ekumenian parhaimmillaan.
Tasavallan presidentin antama rukouspäiväjulistus määrää ekumeenisen rukousviikon alussa (18.1.) olevan rukouspäivän evankeliumiksi kertomuksen publikaanista ja fariseuksesta. (Luukas 18) Kaksi miestä tulee temppeliin rukoilemaan. Mutta rukoilivatko he molemmat? Rukoiliko fariseus ensinkään? Jokainen hänen lauseensa alkaa sanalla ”minä”. Hän on niin tyytyväinen omaan hurskauteensa ja hyviin tekoihinsa, ettei hän vaikuta tarvitsevan Jumalaa ollenkaan. Hänen elämäntapansa, joka sinänsä on oikea, estää häntä näkemästä, kuinka hänenkin elämänsä on riippuvainen Jumalasta ja Hänen armostaan.
Publikaanilla ei ole esittää mitään hyvää itsestään. Siksi hänen ainoa mahdollisuutensa on antautua Jumalan armon varaan, ja hän huokaa: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”. Tämä yksi huokaus saa aikaan sen, että hän lähtee temppelistä vanhurskautetumpana kuin fariseus. Yksi huokaus Jumalan puoleen antoi Jumalalle mahdollisuuden toimia, ottaa syntinen hoivaansa. Samalla tavalla ryövärin huuto ristillä: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!” riitti tämän pelastukseksi.
Evankeliumi haastaa meidät kysymään itseltämme: Kumpaa kertomuksen rukoilijaa minä muistutan? Mielelläni samastuisin publikaanin rukoukseen, mutta ajattelutapani saattaa muistuttaa enemmän fariseusta: ”En tee kenellekään pahaa. Hoidan velvollisuuteni, autankin muita. Teen työni. Olen sentään aika kunnollinen ihminen...” Tosiasiassa olen kaukana fariseuksen hurskaudesta. En voi ylenkatsoa häntäkään.
Kun rukoilen, joudun miettimään, tarkoitanko sitä mitä sanon. Pyydänkö Jumalaa muuttamaan elämäni, mutta ei ihan vielä? Etsinkö parannusta, mutta vasta sitten, kun...? Jos rukoukseni on epärehellinen, kuuleeko sitä kukaan? Haluanko ollenkaan, että Jumala kuulisi?
Minun tulisi olla valmis siihen, mitä Jumalalta pyydän. Minun olisi pantava itseni likoon, oltava valmis tekemään oma osuuteni. Muutoin rukoukseni jää ontoksi sananhelinäksi.
Voin myös kysyä, missä roolissa asetun Jumalan eteen. Saatan huomata, että suhtaudun eri tavoin ihmisiin. Yhtä kunniotan, toista halveksun, ja joidenkin kanssa ajattelen olevani tasaveroinen. Tämä näkyy siinä, kuinka heitä lähestyn ja mitä heille puhun. Olenko eri tilanteissa sama ihminen? Kuka olen silloin, kun lankean pahaan puheeseen tai tekoon? Olenko oma itseni, kun käännyn Jumalan puoleen? Kuinka voin löytää itseni, sen todellisen minän, jonka Jumala kyllä tuntee ja jota Jumala odottaa?
Publikaani seisoo Jumalan edessä ilman selityksiä. Hän katsoo rehellisesti itseään ja tajuaa tarvitsevansa Jumalan armoa. Tämä rehellisyys synnyttää oikeanlaisen nöyryyden. Terve nöyryys on todellisuudentajua, josta hengellinen kasvu alkaa. Nöyryys on ainoa tie oikeaan suhteeseen Jumalaan, lähimmäiseen, luomakuntaan ja omaan itseeni. Se on esikuva, jonka Kristus itse antaa meille. Itse Jumala on nöyrä.
Astuessani rukouksessa Jumalan eteen olen tuomiolla. Minun on myönnettävä olevani kaukana, monella tavalla erossa Jumalasta, lähimmäisestä, luomakunnasta ja itsestäni. Minun on löydettävä katumus. Se merkitsee selän kääntämistä menneelle, mielen ja elämän muutosta ja suuntautumista Jumalan puoleen. Se on rukoilijan asenne. Kristityn koko elämän tulisi olla katumusta, kääntymistä pois tämän maailman mukaisesta asenteesta Jumalan mielen mukaiseen uudistumiseen. Katumus opettaa näkemään Luojan kaiken luodun takana ja Kristuksen kasvot kaikissa ihmisissä.
Publikaanin rehellisyys ja nöyryys on mahdollista, koska Hän turvaa Jumalan armoon. Se onkin evankeliumin ydinasia: kukaan ei ole niin kaukana eikä niin syvällä pimeydessä, etteikö Jumala olisi hänen kanssaan. Kukaan ei ole tehnyt niin paljon syntiä, etteikö Jumalan armo riittäisi. Kukaan ei ole niin toivoton tapaus, etteikö Jumala rakastaisi häntä. Ihmisen osuus on huokaus, huuto, että hän tarvitsee uutta mahdollisuutta, uutta valoa.
Katumus on myös ekumeenisen rukouksen lähtökohta. Kristittyjen hajaannus on synnin seurausta, vastoin Kristuksen tahtoa, että kaikki hänen opetuslapsensa olisivat yhtä. Jos etsimme kirkon ykseyttä, meidän on tunnustettava syntimme, oma osuutemme krisitittyjen hajaannuksessa, vieraantumisessa. Synnintunnustus ja katumus avaavat uuden tien. Se on Kristuksen tie, joka kulkee kuoleman varjosta ja pirstoutumisesta eheyteen ja yhteyteen.
Tarvitsemme mielenmuutosta ja parannusta suhteessa toisiimme kristittyinä. Ekumenia ei saisi olla luksusta, lisuke kirkon ”normaaliin” elämään, vaan osa vakaumustamme. Niin pääsemme tietämättömyydestä ja epäluulosta ymmärrykseen ja luottamukseen toisiamme kohtaan. Katseemme kohoaa omista nurkista näkemään koko kristikunnan. Tajuamme, että on tehtävä katumusta ja etsittävä muutosta myös ihmiskunnan jäseninä ja maapallon asukkaina.
Ekumenia ei ole pienimmän yhteisen nimittäjän etsimistä. Se ei ole kaupankäyntiä uskonasioilla eikä teologisia kompromisseja. Se on katumusta toinen toistemme ja Jumalan edessä, pois kääntymistä välinpitämättömyydestä ja viholliskuvista. Ekumeeninen asenne nostaa katseemme Kristukseen, ja hän näyttää meille toinen toisemme omina opetuslapsinaan. Häntä seuraten huomaamme kulkevamme samaa tietä, samassa ristisaatossa. Tähän liikkeeseen kuuluu lupaus näkyvästä ykseydestä Herran pöydän ympärillä, mutta sinne päästäksemme meidän on otettava oma askelemme. Meidän tulee löytää publikaanin hengellinen realismi ja nöyryyden hedelmällinen maaperä, josta kasvaa rehellinen rukous, huokaus Jumalan puoleen.
isä Heikki Huttunen (ort.)
Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri