Kipu kirkkojen välisestä erosta tuli tuskallisesti esille, kun joitakin viikkoja sitten Järvenpäässä vapaakirkolliset ja luterilaiset halusivat viettää yhteistä ehtoollista. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Vapaakirkon välillä ei kuitenkaan ole ehtoollisyhteyttä. Yhteisen pöydän aloite toteutui agape-aterian muodossa. Se ole sama kuin ehtoollinen eikä korvaa sitä. Yhteinen ehtoollinen on kaikkien kristittyjen mielestä ekumeenisen ykseysliikkeen ydin, vaikkei se vielä olekaan mahdollinen.
SEN:n hallitus käsitteli 8.6. asiapaperia, jossa on . Yhteisestä ehtoollispöydästä siinä todetaan mm: Eri kirkoilla on eri lähestymistavat ehtoollispöydän avoimuuteen (ns. eukaristiseen vieraanvaraisuuteen). Ekumeenisesti olennaista on kunnioittaa kirkkojen omia lähtökohtia ja käytäntöjä sen suhteen kenelle ehtoollinen voidaan antaa ja mitä kukin kirkko siunaa omille jäsenilleen.
Kaikille selitykset eivät kelpaa, ja hyvä niin. Järvenpään tilanne kirvoitti rehellistä keskustelua ekumenian ydinasioista. Reijo Telaranta kirjoittaa , että kristittyjen tulisi ottaa oppia perheomenapuusta (useampi lajike samassa puussa) ja pysyä tiukasti kiinni pelastuksen rungossa, Kristuksessa. Kukin oksa voi reilusti olla ”luterilainen, helluntailainen tai vapaakirkollinen”. Näin on minunkin mielestäni, ja uskon, että Telaranta tarkoittaa myös muita kristikunnan ”oksia”. Ekumenia lähtee liikkeelle havahtumisesta, että eri oksalla istuvat kristityt ovat saman pelastuksen rungon varassa. Siihen liittyy murhe siitä, ettei eri puolilta juuri pääse kurottamaan toisten puoleen, koska myös kristittyjen välinen ero on totta.
Pelastus on annettu, itse en ole oksaani kasvattanut. Kristuksen kirkko on suurempi todellisuus, kuin minä ja minun henkilökohtainen uskoni. Kun osallistun jumalanpalvelukseen, pääsen mukaan enkelten ylistykseen ja pyhien yhteyteen. Se ei määräydy minun eikä edes koolla olevan yhteisön mukaan, vaan kirkon usko sulkee kaikki syntiset ja heikot saman armon sisään.
Kristilliset ohjaajavanhukset muistuttavat, että tunne on vain yksi kokemisen taso. Toinen on tieto ja ymmärrys. Usko ja rakkaus ovat molempia syvempiä, ne kuuluvat tahdon tasolle. Kristityn hengellinen elämä koskettaa kaikkia tasoja, ja tunteella ja ymmärryksellä on molemmilla tehtävänsä. Mutta kristittyjen ykseys perustuu yhteiseen uskoon, ei yhteiseen tunnetilaan. Murheen ja innostuksen tunteet täytyy tulkita myös ymmärryksen tasolla, ja varsinainen edistyminen uskon asioissa riippuu tahdosta.
Levottomaan elämäntapaamme kuuluu kärsimättömyys ja itsekeskeisyys. ”Mulle kaikki tänne heti” on aika hyvä ilmaus siitä, kuinka suhtaudun sekä pieniin että suuriin asioihin. Oikeasti se ei kuitenkaan toimi. Oikeissa asioissa, kuten hengellisessä elämässä, voi edetä vain pienin askelin, sisäisen muutoksen kautta. Niin kuin omenapuu, uskonelämä kasvaa hitaasti.
Ekumeniaan kuuluu kristillisten kirkkojen välinen oppikeskustelu. Se vaatii kunnioitusta ja herkkyyttä toista traditiota kohtaan. Toisen kristillisen teologian kunnioittava kuunteleminen kertoo esimerkiksi sellaisen uutisen, ettei ns. apostolinen uskontunnustus ole kaikille kristityille yhteinen. Tie uskon ykseyteen on olemassa, mutta emme ole vielä perillä. Se etenee hitaasti kuin omenapuun kasvu. Kyseessä ei ole dogmaattinen knoppologia tai kaupankäynti, vaan evankeliumin totuuden lähestyminen 2000 vuoden aikana muodostuneiden erilaisten näkökulmien kautta. Se on juuri siitä ”erilaisen tradition, perinteen ja tulkinnan pohjalta Jeesukseen uskovan kristityn siskon ja veljen rakastamista”, josta Reijo Telarantakin kirjoittaa.
Oppikeskusteluissa on löydetty paljon yhteistä, erityisesti sen suhteen miten eri kirkot uskovat ja opettavat pyhästä ehtoollisesta. Isompi haaste on löytää yhteinen sävel siitä, missä ehtoollinen tapahtuu ja kuka sen toimittaa, eli mikä on kirkko. Vanhoille kirkoille yhteinen ehtoollinen on uskon ykseyden ilmaus ja ekumenian korkein konkreettinen tavoite, ei keino sen saavuttamiseksi.
Kenties ero niin sanottujen vanhojen kirkkojen ja puhtaaksiviljellyn protestanttisuuden välillä on siinä, että edellisille kirkko on annettu todellisuus, johon osallistutaan, ja jälkimmäisille kirkko toteutuu joka kerta kun kokoonnutaan Sanaa kuulemaan ja leipää murtamaan. Molemmissa lähestymistavoissa on totuutta ja molempia tarvitaan ravitsemaan ekumeenista perheomenapuuta.