Kristillisistä pyhistä puhuttaessa voimme käyttää vertausta valkoisesta valosta. Se hajoaa eri väreiksi, kun se ohjataan kristalliprisman läpi. Samalla tavalla Kristuksen ääretön pyhyys jotenkin jakautuu ja erilaistuu, kun se läpäisee ihmispersoonat. Kukaan ei heijasta Hänen kuvaansa kokonaisena. Yksikään ihmisryhmä, yksikään paikalliskirkko ei voi väittää yksin olevansa Jumalan-kantaja. Vain Kirkko täyteydessään kerran aikojen lopussa ilmaisee Jumalan Kuvan kokonaan ja täydellisenä, kun kaikki ihmispersoonat kaikessa rikkaudessaan, kaikki kansat ja koko ihmiskunta rakentuvat elävinä ja pyhinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi.
Mutta jo nyt voimme rikastua valtavasti käsityksessämme Kirkon pyhyydestä, kun pyrimme yhä todellisemmin tuntemaan kristillisen pyhyyden eri muotoja. Pyhien elämäkerrat näyttäytyvät siis yhtenä väylänä Kirkon mysteeriin ja Ykseyteen, joka muodostuu persoonien ja perheitten erilaisuudesta. Edellytyksenä on, ettemme tutki pyhien historiaa pelkästään pittoreskeina tarinoina, vaan annamme niiden johtaa meidät sinne asti, missä tieto vaikenee ja muuttuu sympatiaksi ja yhteydeksi pyhien ihmisten syvimpien motiivien ja elämän hengellisen tarkoituksen kanssa.
Näin ymmärrettynä hagiografia, pyhien ihmisten tutkimus, on yksi parhaista välineistä kristittyjen ykseysliikkeen palveluksessa. Kun hajallaan olevat kristityt pyrkivät paremmin tutustumaan toisiinsa ja ymmärtämään heitä, jotka tunnustavat saman Herran Jeesuksen Kristuksen mutta kuitenkin kuuluvat eri tunnustuskuntiin, he melkein aina perehtyvät erossa olevien veljien dogmatiikan yleisesityksiin, uskontunnustuksiin tai jumalanpalveluskirjoihin. Mutta on olemassa toinen tie, jolla voi syventyä erossa olevien kristittyjen hengellisyyteen. Kenties paremmin kuin viisaat teologian teokset, pyhien elämä ilmaisee kunkin kirkon ominaista näkyä Kristuksesta.
Teoksessa Prière et sainteté dans l'Église Russe. Spiritualité orientale, n.33. 1982 Abbaye de Bellefontaine.