Sodan tuhoamaa vanhaa jälleenrakennetaan, ja uudet prospektit ovat laajoja ja monumentaalirakennukset mahtavia. Lähiöiden neuvostolaisia betonimöhkäleitä kukaan ei yritäkään ehostaa. Laitakaupungilla on sekä komeita villoja että keskenjääneitä torsoja. Yrittäjyys on mahdollista perhepiirissä, isommat firmat ovat valtion. Korruptio kukkii niin, että kauttakulkukauppa lännestä Moskovaan suuntautuu mieluummin Suomen kautta kuin suoraan Minskin läpi.
Valko-Venäjän uskontolaki on omaa luokkaansa. Se on yhtä ahdas kuin Neuvostoliitossa, ja esikuva välillä vapautuneiden Venäjän säädösten uudistajille. Laittomuuden uhka rajoittaa nimenomaan uusien protestanttisten seurakuntien toimintaa. Se estää tehokkaasti myös ortodoksisen kirkon sisäisen uudistumisen. Kanonisen vallan ja uskontolain yhdistelmä tukahduttaa keskustelunkin aroista tai uusista aiheista.
Mutta siinä mielessä Valko-Venäjä ei ole Neuvostoliitto, että monet uskaltavat puhua vapaasti. Nykyinen hallitus rakentaa kansakuntaa Suuren isänmaallisen sodan ja sen jälkeisen neuvostoajan saavutuksille, ja saa osakseen hymähtelyä. Jotkut ovat valmiit kertomaan Valko-Venäjän historiasta Liettuan ruhtinaskunnassa ja kielen ja kulttuurin baltti-slaavilaisesta taustasta.
Meidän suomalaisten häpeä on, ettemme tunne lähinaapureitamme. Katsomme Baltiaa ja Valko-Venäjää neuvostoliittolaisten silmälasien läpi. Hoidamme suhteita Moskovan kautta, ikään kuin Stalinin systeemi olisi edelleen pystyssä.
Tietämättömyyden hämy ja pelon pimeys vääristävät kuvan. Se aiheuttaa meissä myös mielenkiinnon puutetta edes avata silmiä, koska emme usko että mitään uutta näkyisi. Joskus tuntuu, että minskiläisen politiikan tutkijan toteamus koskee myös suomalaista kirkollisuutta: ”Neuvostoliitto elää ja voi parhaiten juuri kirkon hallinnon käytävillä.”