Monet romanit elävät Euroopan yhteiskuntien ulkopuolella. Heitä ei kaikissa maissa edes saada merkittyä väestörekisteriin, eikä heitä sen vuoksi ole tilastollisesti olemassa eikä heitä varten voida järjestää riittävästi kouluja tai terveydenhuoltopalveluita.
Vielä 1900-luvun alussa jotkut Itä-Euroopan romanit elivät orjuuden omaisissa olosuhteissa. Voi kysyä, onko heitä valtaväestön näkökulmasta aina pidetty ihmisinäkään.
Romanit joutuivat natsien polttouhreiksi suhteellisesti yhtä suuressa määrin kuin juutalaiset. Harvoin sitä murhenäytelmää kuitenkaan muistetaan. Romanit olivat niin ulkopuolisia, outoja ja pelottavia, ettei heidän joukkomurhansa herättänyt kauhistusta, eikä kukaan kaivannut heitä. Puolentoista miljoonan romanin kuolemantie odottaa eepostaan, kirjaa tai elokuvaa, joka kertoisi tarinan kaikille.
Euroopan Romanien tilannetta voi verrata toisen orjuuteen joutuneen väestöryhmän kanssa – Yhdysvaltain afrikkalaisperäisten asukkaiden. Johtopäätös ei imartele Eurooppaa. On nöyrästi myönnettävä, että romaneihin kohdistuva rasismi ja syrjintä on skandaali ja häpeä.
Eräs osoitus romanien ulkopuolisuudesta oli se, ettei yhtäkään heistä ollut yli 300 delegaatin joukossa Euroopan Kirkkojen Konferenssin yleiskokouksessa Lyonissa. Romanien tilanne oli unohtua myös yleiskokouksen antamien julkilausumien joukosta.
Oli ehkä luonteenomaista asian kiusallisuudelle, että asiasta keskusteltaessa useiden kirkkojen edustajat idästä ja lännestä pitivät tarpeellisena kertoa mitä kaikkea romanien hyväksi kuitenkin tehdään. Onneksi selväsanainen julkilausuma saatiin silti aikaan. Se puhuu sekä kirkkojen että yhteiskuntien velvollisuudesta tätä hyljeksittyä kansaa kohtaan. Julkilausuma löytyy .