Tuloksena on uskomattomia lausuntoja, joissa kristinuskon termein lietsotaan sotaa ja viritetään koston kierrettä loputtomiin. Tarvitseeko Israel sellaista solidaarisuutta? Mikä on sen suhde kristinuskon 2000-vuotiseen läsnäoloon ja nykyiseen todellisuuteen Pyhällä Maalla?
Yllättävän monet ovat tietämättömiä siitä, että niin Israelin valtio kuin Länsiranta ja Gazakin ovat moniuskontoisia yhteiskuntia. Kaikkialla on muslimeja, juutalaisia ja kristittyjä. Pisintä jatkuvuutta edustaa kristitty palestiinalainen vähemmistö. Heidän juurensa ovat 2000 vuoden takana, ensimmäisissä kristillisissä yhteisöissä ja vanhassa syyrialais-aramealaisessa kulttuurissa.
Kristityt ovat Palestiinan kantaväestöä, ja heillä on ollut keskeinen osa 1900-luvun arabialaisessa kansallisaatteessa. Palestiinan arabeista n. 20 % on kristittyjä, joskin viimeisten 60 vuoden mullistusten seurauksena monet ovat muuttaneet muille maille ja heidän osuutensa varsinkin Gazassa on pieni.
Useimmat Palestiinan kristityistä ovat ortodokseja, mutta käytännöllisesti kaikki kirkkokunnat ovat edustettuina. Suomessa tunnetaan hyvin luterilainen piispa Munib Younan. Jerusalemin kolmetoista kirkonjohtajaa julkisti vuodenvaihteessa kannanoton Hamasin ja Israelin valtion välistä verenvuodatusta vastaan. He varoittavat, että vihollisuuksilla ei rauhaa eikä oikeudenmukaisuutta rakenneta. He toteavat, että rauhaan voidaan päästä vain kansainvälisiä sopimuksia noudattaen. Monet maailman kirkonjohtajat ovat yhtyneet heidän kantaansa, muiden muassa Kristittyjen palestiinalaisten unohtaminen osoittaa surullista tietämättömyyttä alueen historiasta ja nykytodellisuudesta.
On vaarallista etsiä uskonnollista oikeutusta sodalle. Islam tai juutalaisuus ei oikeuta sen enempää Hamasin raketteja kuin Israelin armeijan salamasotaakaan. Irakin kaaos ole kristinuskon siunaama ristiretki. En usko, että Raamatusta löytyy Jumalan tahdon mukaisia rajoja nykyiselle Israelin valtiolle. Tai että Koraani oikeuttaisi pyyhkäisemään juutalaiset mereen.
Mutta pyhät kirjoitukset kertovat ihanteista, joiden mukaan on kohdeltava oman kansan keskuudessa elävää muukalaista. Ne antavat ohjeita sovinnosta nykyäänkin samassa maassa elävien kansanryhmien välille. Juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon historiasta löytyy esimerkkejä siitä, kuinka toisuskoista vähemmistöä on siedetty ja suvaittu. Kristinuskon saavutukset eivät tässä asiassa ole ainakaan toisia parempia.