Italiassa protestanttiset kirkot muodostavat häviävän pienen vähemmistön. Valtion tilastoissa niihin lasketaan kuuluvan n. 500 000 jäsentä eli vain 0,7 % väestöstä. Italian protestantit ovat kuitenkin moninainen ja mielenkiintoinen ryhmä, koska ainakin 60 % seurakuntalaisista historiallisissa protestanttisissa kirkoissa on tuoreita maahanmuuttajia. Vanhimmalla protestanttisella ryhmällä, valdolaisella kirkolla, on katolisen enemmistön keskellä 800 vuoden historia ja vahva identiteetti. Nyt valdolaiset seurakunnat ottavat vastaan suuren joukon tulijoita oman kulttuurinsa ja historiansa ulkopuolelta.
Italiassa on Euroopan moninaisin maahanmuuttajaväestö. Tällä hetkellä suurin ryhmä ovat romanialaiset – heitä on ehkä jopa miljoona. He ovat perustaneet 100 ortodoksista seurakuntaa ja Romanian kirkko on lähettänyt heitä varten jo piispankin. Toiseksi suurin ryhmä ovat marokkolaiset muslimit. Uskonto on tärkeä osa muuttajien tarinaa, niin muslimeilla kuin kristityilläkin: uskonto voi olla syy, jonka takia kotoa on lähdettävä, se vaikuttaa kohdemaan valintaan ja siihen, kuinka sinne kotiudutaan.
Kirkkojen itseymmärrys joutuu haastetuksi maahanmuuttajien saapuessa. Ottaako oman tunnustuksen seurakunta vastaan tulijat? Ovatko maahanmuuttajat tervetulleita tasaveroisiksi seurakuntalaisiksi muiden joukkoon, vai ovatko he avustuskohde? Seurakunnan jäsenyys on tärkeä mahdollisuus luoda inhimillistä verkostoa ja rakentaa siltaa alkuperän ja uuden kotimaan välillä. Se on avain ymmärtää uutta kulttuuria ja oppia luottamaan sen hyviin puoliin. Seurakunnilla on kaikissa kristillisissä traditioissa kirkkokäsitykseen perustuva velvollisuus ottaa kaikki tulijat vastaan. Niillä on myös yhteiskunnallinen vastuu tukea heitä kototutumisessa uuteen asuinmaahan.
Uskontoon liittyy gheton mahdollisuus. Yhteiskunta näkee sulkeutuneissa etnis-uskonnollisissa yhteisöissä poliittisen radikalisoitumisen riskin. Italian valtio pitää tässä suhteessa vaarallisena sitä, että monissa protestanttisissa maahanmuuttajakodeissa on päivät pitkät päällä amerikkalainen TV-kanava, joiden saarnamiesten sanoma saattaa kiihottaa vihamielisyyteen toisin uskovia tai maallista ympäristöä kohtaan.
Kaikissa Italian protestanttisissa seurakunnissa on maahanmuuttajia. Joissakin heitä on vain muutamia parinsadan jäsenen joukossa, mutta suurissa kaupungeissa he ovat enemmistö. Koillis-Italiassa 80 % protestanttisista seurakuntalaisista on afrikkalaistaustaisia. Monissa paikoissa toimitetaan kaikille yhteinen, vähintään kaksikielinen sunnuntaipalvelus. Torinossa on viisi erikielistä jumalanpalvelusta peräkkäin, mutta kaikki kuuluvat samaan seurakuntaan. Jossain maahanmuuttajayhteisö vain lainaa kirkkorakennusta. Eräissä paikoissa on tullut ongelmaksi, että maahanmuuttajat muodostavat oman seurakuntansa yhteisen seurakunnan sisälle ja esimerkiksi maksavat jäsenmaksua molemmille.
Vuonna 2005 Italian valdolais-metodistisen kirkon kirkolliskokous teki päätöksen, jonka mukaan sen tavoite on olla ”kirkko yhdessä” kaikkien maahanmuuttajien kanssa. Kaikkien kirkon jäsenten tulisi nähdä itsensä kristittyinä vailla pysyvää sijaa tässä maailmassa, matkalla tulevaan Valtakuntaan. Seurakunta on aina ”paroikia”, väliaikainen suoja pyhiinvaeltavalle kansalle. ”Jos vastustamme rodullisesti eriytettyjä kouluja ja muita ihonväriin tai etnisyyteen perustuvia palveluita yhteiskunnassa, kuinka voisimme rakentaa muunlaista kuin yhteistä seurakuntaa ja kirkkoa,” valdolaisen kirkon edustajat toteavat. Yhteinen, monikulttuurinen italialainen kirkko auttaa myös toisen ja kolmannen polven italialaisia nuoria löytämään oma paikkansa kirkossa. Italialaisten seurakuntalaisten on siedettävä monikielisiä jumalanpalveluksia ja totuttava eläväiseen saarnatyyliin ja opeteltava uusia lauluja. Maahanmuuttajien on vältettävä eriytymisen houkutus ja kiusaus tehdä kirkosta entisen kotimaan kielen ja kulttuurin kerho. ”Tämä on vaikea tie, mutta olemme varmat että se on kirkon uskon ja lähetystehtävän kannalta oikea tie”.
Onko yllättävää, että Italian protestantit opettavat monelle muulle kirkolle oikeaa kirkkokäsitystä? Pienet yhteisöt, jotka ponnistelevat ottaakseen vastaan kaikki tulijat eri taustoista, muistuttavat siitä mikä oli apostolien käsitys kirkosta Kristuksen ruumiina ja hengellisenä rakennuksena.
Pääsihteeri Heikki Huttunen