Viipuri on vanha venäläinen kaupunki, ainakin 66 vuotta. Alun perin sen perusti Ruotsin kuninkaan marski Torgils Knutsson 1200-luvulla. Pietari on rakennettu keskelle Inkerinmaata, jota savolaiset siirtolaiset olivat 1700-luvun alussa asuttaneet ainakin 66 vuotta. Maakunnan nimen arvellaan tulevan Svean prinsessa Ingegerdistä, josta 900-luvulla tuli ensin Kiovan ruhtinatar Irina ja sitten pyhittäjä Anna Novgorodilainen, Venäjän ensimmäinen pyhäksi kanonisoitu nainen. Inkerinmaan alkuperäisväestö oli ortodoksista, suomensukuisia inkerikkoja, ja he ovat aina kuuluneet Venäjään. Historiallinen Suomi alkaa siitä mistä ruotsinkieliset paikannimet Pietarista länteen päin tultaessa.
Ruotsi ja Venäjä tangeeraavat Suomen muotoutumista omaksi maaksemme monella tasolla. Ruotsi ja Suomi ovat myös läsnä Suomenlahden pohjukan venäläisessä suurkaupungissa, muiden kansainvälisten vaikutteiden taustalla.
Venäjällä kiinnostus oman historian vaiettuihin tarinoihin on herännyt. Asianharrastajat tietävät Inkerinmaan suomensukuisesta alkuperästä ja Karjalan kannaksen ruotsalais-suomalaisesta historiasta, ja he levittävät innoissaan tätä tietoa. Monet ovat löytäneet isovanhempiensa suomalaisuuden tai karjalaisuuden, josta ennen vaiettiin. Hienot koulut mainostavat suomen kieltä valinnaisten aineitten joukossa. Suomi ja suomalaisuus ovat myönteisiä asioita, suorastaan vähän muotia. Tavallisten ihmisten tietoisuudessa Suomella tuskin kuitenkaan on suurta sijaa.
Suomen puolella autonomian ajan muistomerkkejä esitellään turisteille. Ortodoksinen kirkko edustaa kulttuurissamme tunnustettua itäistä virtausta, joka yhdistää Suomen Bysantin perintöön Karjalan laulumaiden ja Novgorodin kautta. Kovin monet tuskin kuitenkaan uskaltavat kiinnostua maamme historian muista venäläisistä ulottuvuuksista. Kouluissa opetetaan venäjän kieltä melkein yhtä vähän kuin 1930-luvulla. Kaikki eivät halua muistaa oman sukunsa venäläistä taustaa. Venäjä ei ole muotia meillä, ei ainakaan vielä.
Bolshevikkiterrori ja neuvostoimperiumi ovat painaneet polttomerkin Suomen ja Venäjän suhteeseen, ja se tuntuu yhä. Hirmuvallan aika pitääkin muistaa, ja sen seurauksia pitää selvittää rajan molemmin puolin, jotta haavat parantuisivat.
Karjalan kannaksen reitillä toivoo, että rajaa ei olisi. Ainakin, että ihmisten vapaus tehdä työtä ja vapaus matkustaa johtaisivat siihen, että elintason ja arkielämän erot olisivat vähemmän rajut kuin tänään. Se riittäisikin luonnolliseen vuorovaikutukseen naapurien kesken. Sitä kautta voisi kokea enemmän iloa yhteyksistä itään ja länteen.