Ekumeeninen vieraanvaraisuus varmaan oli arkkipiispa Leon mielessä, kun hän ohjeisti Kuopion katedraaliseurakuntaa myöntymään Luther-säätiön pyyntöön lainata seurakuntasalia. Ortodoksithan ovat saaneet käyttää luterilaisten seurakuntien tiloja koko sodanjälkeisen ajan monella paikkakunnalla, missä omaa pyhäkköä ei ole. Siksi tuntuu oikealta vastata myöntävästi tällaiseen pyyntöön. Ortodoksinen seurakunta ei siis tarjonnut eikä tyrkyttänyt tilojaan vaan oli valmis antamaan apuaan toisille kristityille.
Luther-säätiö on muodostamassa omaa kirkollista rakennettaan. Kasteiden, pyhän ehtoollisen ja jumalanpalvelusten toimittaminen luterilaisten seurakuntien rakenteen rinnalla merkitsee sitä, että maahamme on muodostumassa uusi kirkkokunta. Piispan ja pappien vihkiminen säätiön piirissä on vieläkin selvempi merkki tästä prosessista. Ekumeeniselta kannalta on sääli, jos olemassa oleva kristillinen kirkko jakaantuu. Toisaalta se, että uusi ryhmittymä selkeästi eriytyisi omaksi kirkkokunnakseen, avaisi myös vuoropuhelun ja yhteistyön mahdollisuuden. Sitä selkeyttä ei kuitenkaan ole vielä nähty. Nyt on meneillään kipeä repeäminen, skisma.
Kymmenen vuotta sitten olisin itse luullut, että skisma uhkaa Suomen ortodoksista kansankirkkoa, ei luterilaista. Siinä mielessähän näin onkin käynyt, että sekä Kreikan vanhakalenterilainen että Ukrainan skismaattinen kirkko ovat perustaneet seurakunnan ja lähettäneet papin maahamme. Myös Moskovan patriarkaatin haluista laajentaa toimintaansa Suomen sisarkirkon alueella on kuultu. Suomen ortodoksisen kirkon yhtenäisyyttä nämä aloitteet eivät kuitenkaan ole uhanneet sillä tavalla kuin ehkä pelättiin. Mutta tästä näkökulmasta voin täysin ymmärtää piispa Wille Riekkisen huomautuksen siitä, ettei ortodokseja ilahduttaisi jos luterilainen kirkko antaisi tilojaan ortodoksista skismaa levittäville ryhmille.
Idän ja Lännen kohtaaminen on suomalaisen ekumenian erityispiirre. Luterilaisen ja ortodoksisen kansankirkon hyvät suhteet ovat sen historiallinen perusta. Aika monta sataa vuotta oltiin vihollisia. Sitten on oltu naapureita, ystäviä ja sukulaisia. Luottamusta ja yhteistyötä on rakennettu naapurin talkoissa, työpaikoilla, koululuokassa, kahvipöydässä, juhla-aterioilla, saunan lauteilla, tanssilavoilla ja aviovuoteessa. Lopulta myös seurakunnat ovat avautuneet toisilleen. Tämä traditio jatkuu kummankin kirkon sisäisten skismojen yli. Kohtamme toistemme vieraanvaraisissa saleissa vastakin.
Luterilaisen ja ortodoksisen kansankirkon luottamukselliset suhteet ovat vastakin suomalaisen ekumenian olennainen osa. Suhde on kansainvälisestikin ainutlaatuinen. Mielestäni näiden kahden kirkon pitää luottaa siihen, ettei kumpikaan tietoisesti toimi toista vastaan ja että herkissä tilanteissa osataan olla yhteydessä naapuriin. Luottamuksen toinen nimi Uuden testamentin kielessä on usko. Luottamus Jumalaan ja usko Ylösnousseeseen kutsuu luottamukseen ja uskoon Kristuksen seuraajien kesken.