Viron 90-vuotisjuhlaa ei voi ajatella muistamatta sitä, että puolet tästä ajasta itsenäisyyttä ei ollut. 1900-luvun hirvittävät hirmuhallitukset, kansanmurhat ja katkerat ihmiskohtalot tulevat ehkä lähimmäksi meitä suomalaisia Viron kautta. Ne antavat taustan sille, kuinka voimme muistaa ja ymmärtää oman kansamme vaiheita maailmansotien ja suurvaltapolitiikan pyörteissä.
Hitlerin ja Stalinin ja pienempien tyrannien veritekoja ja niiden seurauksia ihmisten ja kansojen elämässä ei saisi unohtaa. Muistamalla ja käymällä syyllisyyttä ja vastuuta läpi menneisyyden kanssa voi päästä sovintoon.
Kristityt muistavat marttyyreitaan. Tapa kunnioittaa Jumalan pyhyyttä heijastavia ihmisiä ja viettää heidän juhliaan juontaa juurensa marttyyrien muistamiseen. Tämä ei ole pelkästään kristilliseen esihistoriaan tai kristinuskon Suomeen-tuloon liittyvä asia. 1900-luvulla on ollut enemmän kristittyjä marttyyreita kuin millään muulla vuosisadalla. Virossa ja Venäjällä, aivan naapurissamme, kristityt ovat saaneet suurin joukoin todistaa Kristuksesta aina marttyyrikuolemaan asti.
Marttyyriuden käsite on saanut aggressiivisia piirteitä viime vuosien terroristeilta. Kristillinen marttyyri on todistaja, ei hyökkääjä. Hän todistaa väkivallattomuudellaan. Hän ottaa kärsimyksen ja kuolemankin vastaan mahdollisuutena pysyä uskollisena Herralleen. Hän osoittaa, että vapaus ja rakkaus ovat väkivaltaa voimakkaammat.
Kristittyjen tulee muistaa kaikkia marttyyreja. Uskon, että kaikki vakaumuksensa, uskonsa, kansallisuutensa ja mielipiteidensä takia henkensä antaneet ovat samalla asialla. Nekin, jotka eivät ole tunteneet Kristuksen nimeä, ovat ehkä tietämättään tunnustaneet häntä.
Viron 90-vuotisjuhlana pitää muistaa molempien maailmansotien uhreja. Virolaiset kokivat ihmeen, kun heidän improvisoidut joukkonsa kesällä 1919 voittivat sekä Saksan Landeswehrin että Neuvosto-Venäjän Puna-armeijan. Se oli selkeämmin yhtenäisen kansan voitto, kuin konsanaan oman itsenäisyytemme alku samoina vuosina. Toisessa maailmansodassa Viro joutui molempien suurvaltojen miehittämäksi. Natsit mainostivat Viroa ensimmäisenä ”juutalaisvapaana” maana. Virolaisia poikia värvättiin väkisin sekä Saksan että Neuvostoliiton sotajoukkoihin. Epätoivoisten olosuhteitten keskellä tuhannet katsoivat parhaaksi lähteä puolustamaan Suomea. Neuvostovallan kyyditykset veivät kymmenettuhannet tuhoamisleireille ja karkotukseen. Jotkut pystyivät pakenemaan länteen.
Miehitys, ihmisoikeuksien polkeminen ja pienen kansan sulauttaminen suureen autoritääriseen isänmaahan kesti 50 vuotta. Kuka voi kertoa ne tuhannet tarinat, kuka laskea marttyyrien määrän?
Eräs esimerkki virolaisten kokemista kauhuista on Viron ortodoksisen kirkon tarina. Se oli Suomen ortodoksien isosisko ja sai samanlaisen autonomisen aseman kuin oma ortodoksinen kirkkomme vuonna 1923. Toisen maailmansodan tuloksena kirkko miehitysvallan termein ”likvidoitiin”. Vironkielinen ortodoksinen elämä pyrittiin ilmeisen määrätietoisesti kokonaan tukahduttamaan, vaikka osa seurakunnista saikin jatkaa toimintaansa. Albanian ja Viron ortodoksista kirkoista tuli yhteisöinä marttyyreita: niiden olemassaolo oli väkivalloin lopetettu. Nyt molemmat ovat uudestaan nousseet jaloilleen ja osallistuvat kansakuntiensa jälleenrakentamiseen. Niihin on kuitenkin ilmeisen vaikea suhtautua – varsinkin niiden kirkkokuntien, jotka selviytyivät hengissä kommunistiajan läpi. Viron ortodoksien nykyistä kahtiajakautumista uudelleenperustettuun autonomiseen kirkkoon ja Moskovan patriarkaatin yhteydessä pysyvään hiippakuntaan voi pitää kanonisen oikeuden kiistana, mutta ehkä enemmän kyse on suhtautumisesta neuvostomiehitykseen ja sen seurauksiin. Meidän suomalaistenkin olisi hyvä tehdä tiliä suomettumisestamme, yhteistyöstämme ihmisoikeuksia polkevan mahdin ja sen perillisten kanssa.
Suomalaisille Viron kohtalo on kuin kauhukuva siitä, kuinka olisi voinut käydä. Viron 90-vuotisen tarinan tunteminen auttaa meitä ymmärtämään sekä kaikkien entisen Neuvostoliiton kansojen historiaa että omaamme. Jos katsomme totuutta silmiin, voimme nähdä asiat myös niitten silmin, jotka antoivat todistuksensa kauheuksien keskellä. Silloin kauhukuva muuttuukin ikoniksi – näyksi, joka heijastaa Jumalan Valtakunnan valoa ja toivoa. Se kertoo siitä, että väkivaltaakin voimakkaampia ovat vapaus ja rakkaus.
Isä Heikki Huttunen
SEN:n pääsihteeri