Sanna Ylä-Jussila - kuulumisia kentältä
Kun olin pieni, lähikaupungin kirkossa järjestettiin aina pääsiäisen alla Ylös Jerusalemiin -tapahtuma, jossa ihmiset pääsivät draaman keinoin kulkemaan Jeesuksen kärsimystietä.
Tämä joulunodotus on ollut tarinoiden aikaa. Kerta toisensa jälkeen olen kertonut Leo Tolstoin tarinaa suutarin jouluvieraasta ja kollegalta kuultua legendaa eläimistä seimen äärellä.
Olen ährännyt tänään raamatunkäännöstyön parissa. Eipä olisi minusta uskonut – niin tuskalla ja vaivalla tahkosin aikoinani läpi ne teologeille pakolliset kieliopinnot: kreikat, hepreat ja latinat.
Maailmanparantaminen on raskasta duunia. Sitä mietin ja muistelin, kun täältä kentältä käsin seurasin viime viikolla vietettyä Vastuuviikkoa. Kun tein töitä Ekumeenisessa neuvostossa, sain olla mukana monessa suuressa ja tärkeässä hankkeessa.
Opintomatka Konstantinopoliin opetti paljon. Esimerkiksi sen, että vapaus uskoa ja ilmaista uskoaan on valtavan hieno juttu. Meitä pyhiinvaeltajia opastettiin, että kaupungilla ei ole suotavaa liikuskella viran tunnuksissa. Siitä seurasi se, että viittoja puettiin ja riisuttiin, sokeripaloja aseteltiin paikoilleen ja otettiin pois – aina sen mukaan, missä milloinkin oltiin.
Kesälomalla tapasin Sylvin, yli yhdeksänkymppisen leskirouvan. Koska jalat eivät enää kanna kovin hyvin, Sylvillä on aikaa lueskella. Yöpöydällä on paksuja kirjoja lähetystyöstä Siperiassa ja Afrikassa.
Kun lupauduin aikoinaan kirjoittamaan blogia SENin nettisivuille, sen nimeksi tuli ”Kuulumisia kentältä”. Kuulumisten kirjoittaminen hyytyi kuitenkin ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, sillä pätkätyöläinen jätti ”kentän” taakseen ja palasi takaisin Katajanokan kivitalon suojiin, ekumenian hermokeskukseen.
Ensimmäisenä työpäivänäni kollegani esitteli minulle aarteen: pienen pahvilaatikon, johon on aakkosittain koottu symbolikuvia. Tuon laatikon pakkaamme aina mukaamme rippileirille, ja se on siellä ahkerassa käytössä.