Oma suhteeni virkapukeutumiseen on alkanut hyvin nihkeänä, mutta lämmennyt vähitellen. Muistan opiskeluajoilta kirkasotsaisia kavereita, jotka olivat sitä mieltä, että kun papin paidan kerran päälleen saa, sitä käytetään sitten aina. ”Pappi on pappi 24/7”, oli heidän sloganinsa. Minusta ajatus oli hiuksianostattava. Näin jo sieluni silmin nämä kaverit pantapaidoissaan elokuvissa, lätkämatsissa, terveyskeskuksessa, lähikaupassa…
24/7 koulukuntaan en vieläkään kuulu, mutta nyt huomaan jo viran tunnusten tuoman selvän edun. Kun saapuu pantapaidassa paikalle, ei tarvitse kysellä eikä selitellä. Pappi on paikalla ja sillä sipuli. Virka-asu on myös viesti siitä, että nyt olen töissä, olen käytettävissä. Jos en ole siihen varautunut, on turha lähteä bussipysäkeille ja lähikauppoihin pantapaidassa hiippailemaan.
Kävipä kerran niinkin, että kehitysvammaisten ryhmäkodissa oli puhuttu, että tänään on tulossa paikalle pappi. Kun pappi saapui, ilman pantapaitaansa, kuului asukkaiden joukosta pettynyt kommentti: ”Ei tullut pappi, tuli tyttö”. Siitä lähtien olen pitänyt huolta siitä, että kun pappia odotetaan, niin pappi tulee. Oikeanlaisessa paidassa.