Esityksen juju on se, että kulkijat ovat koko ajan askeleen Jeesusta jäljessä: Getsemanen puutarhaan, ylipapin talon pihalle ja kalliohaudalle saavutaan vasta sen jälkeen, kun kaikki jännittävä on jo tapahtunut. Tapahtumien silminnäkijät ovat paikalla ja kuljettavat kertomusta eteenpäin. Dramaattista ruoskintaa tai ristiinnaulitsemista ei siis nähdä, nähdään vain Pietari, joka itkettynein silmin kertoo kieltäneensä Jeesuksen kolmesti.
Minä ja siskoni tykkäsimme esityksestä hurjasti. Tykkäsimme myös vohveleista, joita myytiin basaarissa lähetystyön hyväksi.
Pari vuotta sitten päätin tarkistaa, vieläkö Ylös Jerusalemiin kolahtaa. Esitys pyörii nimittäin samassa kirkossa edelleen, on pyörinyt kaikki nämä vuodet. Agitoin mukaan koko pääsiäisenviettoon kokoontuneen perheen. Kaikki oli ennallaan, jopa vohvelirautojen käry. Ja esityksen lumo!
Usein käy niin, että lapsena upeat jutut latistuvat aikuisen silmissä mitättömiksi ja naurettaviksi. Se mökkitontin ”valtavan iso kivi” onkin vaan polven korkuinen... Ylös Jerusalemiin oli kuitenkin kestänyt aikaa. Huomasin, että mielikuvitustani kiehtoi yhä sama asia kuin silloin lapsena: se, että kaikkea ei näytelty ja selitetty tyhjiin. Minulle jäi tilaa tulkita ja pohtia, mitä tämä minulle merkitsee.
Me kristityt kuljemme Kristuksen kärsimystietä aina askeleen perässä, uskomme toisilta saamamme todistuksen varassa. Ja silti tyhjä hauta ja pääsiäisen ilo ovat totta myös meille.