SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Gustav Björkstrand: Suomen sodan melskeet ja sen seuraukset kirkkojen kannalta


Kun venäläiset joukot ylittivät rajan helmikuussa 1808, merkitsi tämä kahdenlaista vaaraa luterilaiselle kirkolle. Sodan kauhut olivat tuoreessa muistissa Isonvihan ja Pikkuvihan ajoilta. Huomattava osa maan väestöstä pakeni Isonvihan aikana Ruotsiin tai etsi suojaa metsistä tai autiomaasta. Kirkkoja poltettiin ja ryöstettiin, ihmisiä tapettiin ja omaisuus joutui sotilaiden saaliiksi. Vaikka viimeisin sota 1788-1790 oli sujunut huomattavasti paremmin, pelko eli syvällä kansan keskuudessa, kun tieto venäläisten joukkojen uudesta saapumisesta maahamme levisi kaikkialle.

 

Yleisesti pelättiin, että menneiden aikojen julmuudet toistuisivat. Miten kansan kävisi nyt kun omat sotajoukot vetäytyivät nopeasti pohjoiseen ilman todellisia taisteluja ja lähes koko maa jäi vihollisten käsiin?

 

Åbo Akademin kuuluisa professori Henrik Gabriel Porthan oli opettanut opiskelijoilleen, mm sittemmin hyvälle ystävälleen ja kollegalleen Jacob Tengströmille, että Suomen tilanne oli ratkaisevasti muuttunut Pietarin perustamisen jälkeen. Tämä nopeasti kasvava pääkaupunki tarvitsi suojavyöhykkeen ei vähiten entistä suurvaltaa Ruotsia vastaan. Uudenkaupungin ja Turun rauhansopimusten kautta rajaa oli siirretty jo huomattavan kauas Pietarista, mutta kasvava vaara uuden suursodan alkamisesta keisari Napoleonia vastaan korosti vielä laajemman  suojavyöhykkeen tarpeellisuutta. Vaikka pääsyy venäläisten joukkojen saapumiseen oli Tilsitin rauhan yhteydessä tehty sopimus siitä, että keisari Aleksanteri ottaisi vastuulleen, että Ruotsi liittyisi mannermaansulkemukseen Englantia vastaan, niin keisari Aleksanteri ei varmaankaan unohtanut suojavyöhykkeen laajentamisen välttämättömyyttä mahdollisen uuden suursodan kynnyksellä.

 

 Luterilaiselle kirkolle uusi tilanne merkitsi myös toisenlaista vaaraa. Oli syytä kysyä miten luterilaisen kirkon käy jos se jää Venäjän itsevaltiaan ja ortodoksisen keisarin käskyvallan alaisuuteen? Jo Ruotsin lainsäädännön mukaan kuninkaalla oli suuri valta kirkollisissa asioissa. Hän nimitti piispat ja osan seurakuntien kirkkoherroista. Hän hyväksyi kirkolliset kirjat ja vahvisti muutokset kirkollisessa lainsäädännössä. Venäläisen itsevaltiaan keisarin asema oli vielä huomattavasti vahvempi. Miten luterilaisen kirkon, sen seurakuntien, kirkkojen ja kirkon omaisuuden käy jos valloitus jää pyvyväksi?

 

Jacob Tengström, Turun hiippakunnan uusi tarmokas piispa, ymmärsi hyvin uuden tilanteen tuomat haasteet. Hän oli tietoinen Porthanin näkemyksestä, joka sisälsi toiveen, että Venäjä laajentuisi etelään ja siirtäisi pääkaupunkinsa Konstantinopoliin. Silloin Suomi voisi säilyä osana Ruotsia ja elää rauhassa. Mutta niin kauan kuin Venäjän pääkaupunki sijaitsi Pietariassa, hyvin lähellä rajaa, Suomi liitettäisiin ennemmin tai myöhemmin Venäjän vallan alaiusuuteen. ”Toivon että en jää henkiin tämän onnettomuuden jälkeen,” Porthan totesi Frans Michael Franzénille, ”mutta te, joka olette nuori, tulette sen näkemään”, hän jatkoi.

 

Tätä taustaa vasten oli luonnollista, että piispa Tengström ryhtyi heti toimiin ottamalla yhteyttä keisariin taatakseen maalle ja kirkolle suurimman mahdollisen itsemääräämisoikeuden. Hänen lähtökohtansa oli, että Ruotsilla ei ollut mahdollisuuksia estää Venäjää valloittamasta Suomea ja että valloitus tällä kertaa muodostui lopulliseksi. Näin ollen oli tärkeää välttää turhaa verenvuodatusta ja hävitystä ja pyrkiä saamaan Suomelle ja sen luterilaiselle kirkolle takeet sille, että evankelisluterilainen uskonto, Ruotsin vallan aikaiset perustuslait ja eri säätyjen nauttimat vapaudet ja oikeudet jäisivät. Tengström oli tietoinen siitä, että hän näin  menetellessään rikkoi uskollisuusvalansa Ruotsin kuninkaalle. Mutta hänen oli toimittava vapaumuksensa mukaisesti vaikka hänen toimintaansa ei ymmärrettäisi ja hänet koettaisiin maanpetturina ei vähiten Ruotsissa. Näin hän kirjoitti rovasti Hambraeukselle, joka oli siirtynyt Ahvenammaalta Ruotsiin sodan aikana:

 

Myrskyisinä aikoina on rauhallisella ja harkitsevalla kansalaisella aina hetkellisesti huonoin osa– mutta yleensä hän on lopulta oikeassa ja on ennustanut oikein,  kun intohimot ja fanatismi ovat ehtineet riehua riittämiin ja tragedian ratkaisu lopulta osoittaa hänen laskeneen oikein.

 

Kun venäläiset joukot saapuivat Turkuun jo 23. maaliskuuta 1808 kärjessään soittokunta, Tengström otti vastaan ylipäällikkö von Buxhoevdenin kaupungin portilla ja tervehti häntä ranskankielisellä puheella. Kaksi kuukautta myöhemmin hän ja hänen jälkeensä yliopiston opettajat ja papisto vannoivat uskollisuudenvalan keisarille. Näin tekivät myös maaherra Knut von Troil ja hovioikeudenpresidentti Adolf Tandefelt. Näille kolmelle ojennettiin Pyhän Annan ritarikunnan kunniamerkki, jonka he ottivat vastaan selvästi kiusaantuneina. Tätä paheksuttiin myöhemmin monilla tahoilla, mutta kieltäytyminen tuskin olisi ollut mahdollista. Näin keisari sitoi nämä miehet vielä vahvemmin uuden vallan alaisuuteen.

 

Kiertokirjeissään Tengström opasti pappejaan, että heidän tuli:

alttiisti noudattaa Korkean Esivallan ja lakien määräyksiä ja pysyä erillään kaikista levottomista ja rikollisista yrityksistä, jotka – samalla kun ne häiritsevät yksityistä ja yleistä turvallisuutta – tuottavat myös onnettomuutta, verenvuodatusta ja hävitystä.

 

Kehoitus oli sodan vielä ollessa kesken ja omien sotajoukkojen vastahyökkäyksiä odoteltaessa hämmentävä ja ongelmallinen, varsinkin koska Ruotsin kuningas nimenomaan toivoi kansannousuja joidenka kautta venäläisten huoltoreitit voitaisiin katkaista ja yhteydenpitoa eri joukkoosastojen välillä vaikeuttaa. Kun huhut ruotsalaisten joukkojen maihinnoususta Turunmaan saaristoon saapuivat Paraisille, kansa päätti ottaa Tengströmin vangiksi ja luovuttaa hänet omille joukoilleen. Tengström sai kuitenkin tietoa hankeesta ja pakeni kesällä sisämaahan kunnes tilanne rauhoittui. Myös muualla osa papistosta, porvareista ja maanviljelijöistä nousi kapinaan venäläisjoukkoja vastaan. Näin tapahtui Ahvenanmaalla, Etelä-Pohjanmaalla ja Savossa, mutta sodan lopputulokseen tämä ei vaikuttanut.

 

Tengströmin toimintatavan tekee ymmärrettäväksi ei ainoastaan se, että hän oli vakuuttunut siitä, että sodan lopputulos oli selvä. Taustalla oli myös hänen yleinen näkemyksensä, jonka hän omaksui jo pari vuosikymmentä aikaisemmin. Hän katsoi, että ”on samantekevää, minkä hallituksen alaisina me elämme, kunhan saamme elää turvassa ja rauhassa”. Hän oli jo lapsena tutustunut enonsa Anders Chydeniuksen kodissa hänen veljensä Jakob Chydeniuksen maisterikirjoutukseen Isonvihan hirvittävistä tapahtumista Kokkolassa. Oli luonnollista että hän kaikin tavoin halusi varjella kansaa vastaavasta koettelemuksesta. Kirjeessään Hambraeukselle Tengström sanoo, että ”kaikki vastarinta olisi ollut turhaa ja vain lisännyt yleistä kurjuutta”. Uskollisuusvalan suhteen hän oli jo koulupoikana Vaasassa varmaan kuullut siitä, kuinka kansa oli kyseisessä kaupungissa keisarinna Elisabetin aikana vannonut uskollisuusvalan joutumatta rauhan sopimisen jälkeen vastuuseen teoistaan. Siitä huolimatta Tengströmin päätös ryhtyä yhteistyöhön valloittajan kanssa oli uhkarohkea. Jos Ruotsi olisi onnistunut suunnitelmissaan vallata maa takaisin kesällä 1808, niin Tengström olisi luultavasti menettänyt virkansa  ja tuomittu vankeuteen tai jopa kuolemaan.

 

On syytä korostaa, että Tengström osoitti siviilirohkeutta myös venäläisiä valloittajia kohtaan. Kun kauppanevos A. Falander Vaasassa oli kieltäytynyt vannomasta uskollisuudenvalaa ja levittänyt ruotsalaisia julistuksia joissa kehoitettiin vastarintaan venäläisiä vastaan, hänet vangittiin, vietiin Turkuun ja tuomittiin kuolemaan. Silloin Tengström vetosi Falanderin puolesta ja onnistui estämään tuomion täytäntöön panon. Sodan kuluessa Tengström ja Turun tuomiokapituli esiintyivät yhä voimakkaammin kirkon ja seurakuntien puolestapuhujina. Tengström vastusti myös maapäivien liiaan aikaista koollekutsumista.

 

Mitä Tengström sitten voitti myöntyväisellä politiikallaan? Ensinnäkin hän saavutti keisarin luottamuksen. Keisari oli hyvin tietoinen kirkon johtavan piispan ja koko papiston merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta. Kirkkoherrat johtivat kaikkialla maassa pitäjänkokouksia, he levittivät saarnatuolista kaikki keisarin käskyt kansalle. Koululaitos, joka koulutti sekä pappeja että virkamiehiä oli kirkon ja tuomiokapitulien valvonnassa. Kirkko vastasi hyvin pitkälle koko sivistyselämästä maassa. Jos uudella hallitsijalla oli nämä tahot takanaan, niin sodan lopputulos oli pitkälti selvä.

 

Saavutettuaan keisarin luottamuksen Tengström panosti voimakkaasti maan polittiisen ja uskonnollisen  autonomian vahvistamiseen. Hänestä tuli keisarin tärkeä neuvonantaja paitsi kirkkoa myös maan valtiollista ja kulttuurielämää koskevissa kysymyksissä. Tengström otti keskeisesti osaa Porvoon valtiopäivien valmisteluun ja teki helmikuussa 1809 matkan Pietariin. Porvoon valtiopäivillä maaliskuun lopussa 1809 Tengström toimi ei ainoastaan säätynsä puhemiehenä vaan myös puheenjohtajana komiteassa, joka laati lopullisen ehdotuksen Suomen ylimmän hallinnon järjestämiseksi. Tässä yhteydessä päätettiin perustaa erillinen kirkollistoimikunta kirkollisten kysymysten valmistelua varten keisarillisen Suomen senaatin yhteyteen. Esittelijänä toimi evankelisluterilaisen kirkon pappi. Autonomiasta huolimatta kirkon korkein hallinto jäi Venäjän valtion ja keisarin asiaksi. Tengströmin erittäin vahvaa asemaa selittää osaksi, että Porvoon piispa Cygnaeus kuoli valtiopäivien aikaan.

 

Porvoon valtiopäivien päätös takasi sekä luterialisen uskonnon että maan perustuslakien muuttumattoman aseman. Hallitsijavakuutuksessaan keisari Aleksanteri lupasi pitää voimassa

Maasa olewan Christillisen Opin ja perustuslait niin myös niitä wapauxia ja oikeuxia, kuin kukin Sääty nimitetysä Suuresa Ruhtinan-maasa erinomattain, ja kaikki sen Asuwaiset yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka Constitutionin eli säätämisen jälkeen owat nauttineet: Lupaamme myös pitää kaikkia niitä etuja ja asetuxia wahwana ja järkähtämättöminä heidän täydellisesä woimasansa.

 

Huomoinarvoista tässä yhteydessä on, että kristillinen oppi mainitaan ensimmäiseksi, ennen perustuslakeja ja säätyjen oikeuksia Se ei ollut mikään sattuma. Läpi koko 1600- ja 1700-luvun korostettiin kaikissa hallitsijavakuutuksissa, että juuri uskonto oli vahvin mahdollinen perusta yksimieliselle ja pysyvälle hallitsemiselle. Porvoon hallitsijavakuutuksessa tämä otettiin myös painokkaasti esille.

 

Rauhan solmimisen jälkeen poliittiset kysymykset jäivät kirkon kannalta taka-alalle. Seurakuntatyö jatkui entiseen tapaan. Joskaan papisto ei kovin innokkaasti Tengströmin tapaan myötäillyt valloittajia, ei se pyrkinyt heitä avoimesti vastustamaankaan, ja tämä asennoituminen merkitsi paljon yleisen mielipiteen kehitykseen. Kun ortodoksit eivät voineet päästä valtion virkoihin, poistui pelko siitä, että vieras valta pääsisi hallinnon kautta haitallisesti vaikuttamaan luterilaiseen kirkkoon. Päätökset jotka ennen alistettiin kuninkaan ja Ruotsissa olevien viranomaisten hyväksyttäviksi, hoidettiin  nyt venäläisten viranomaisten kautta.

 

Tutkimuksissa ei yleensä ole riittävän selkeästi todettu Tengströmin keskeistä merkitystä Suomen autonomian luomisessa. Hänen kauttaan kirkko ja papisto sai kansan suhtautumaan luottavaisesti uuteen valloittajaan. Hän oli puheenjohtajana siinä komiteassa joka laati suunnitelman hallituskonseljin perustamiseksi. Hän neuvotteli Suomen yliopistolle erittäin merkittävän korotuksen sen saamaan valtion avustukseen. Ja hän oli keskeinen hahmo myös Porvoon valtiopäivillä, jossa hän muun muassa yritti saada Suomelle oman rahayksikön, yritys joka kuitenkin epäonnistui. Mikä olisi ollut Suomen kohtalo, jos papisto olisi ryhtynyt voimakkaaseen vastarintaan ja yllyttänyt kansaa kapinaan? Se olisi tuskin kääntänyt sodan kulkua muuten kuin siten että kaikki yritykset olisi lyöty verisesti alas ja kosto olisi ollut raskas myös aineellisesti, kuten esimerkiksi Vaasassa tapahtui.

 

Kun poliittiset  ja yhteiskunnalliset olot olivat vakiintuneet ja luterilaisen kirkon asema maan johtavana kirkkona oli turvattu, Tengström lähti määrätietoisesti kehittämään luterilaista kirkollista elämää. Harkitsevana ja kauaskatseisena strategina Tengström oli tietoinen siitä, että maan ja kirkon tulevaisuus ei ollut turvattu, vaikka sodasta oli selvitty yllättävänkin hyvin. Uusien keisarien aikoina tilanne voisi kääntyä huolestuttavaan suuntaan.  Vanhan Suomen kohtalo ja jälkeenjääneisyys kehityksestä oli tästä konkreettinen ja varoittava esimerkki. Tengström korosti, että valistus ja vapaamieliset ajatukset, joita maassa oli ja joita oli syytä kehittää edelleen, oli ainoa puolustus ylivaltaa vastaan.

 

Uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlien lähestyessä Tengström ryhtyi uudelleen toimiin. Hän lähestyi valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinderiä ja pyysi häntä tiedustelemaan voisiko keisari hyväksyä kirkollisten uudistusten käynnistämisen juhlavuoden kunniaksi. Keisari antoi myönteisen vastauksen ja näin asettettiin neljä komiteaa valmistelemaan ehdotuksia uusiksi katekismukseksi, käsikirjaksi, suomenkieliseksi virsikirjaksi ja kirkkolaiksi. Juhlien yhteydessä Turun hiippakunta korotettiin arkkihiipakunnaksi ja Tengström arkkipiispaksi. Perusteluna esitettiin, että arkkipiispan tuli samoin kuin Ruotsin kirkossa johtaa puhetta valtiopäivien pappissäädyssä. Painavampi, mutta lausumaton peruste oli, että Suomen molempien hiippakuntien yhteydet Ruotsiin katkesivat. Ne eivät enää kuuluneet Uppsalan kirkkoprovinssiin, eikä niiden piispoja enää vihitty virkaansa Ruotsissa. Tengström korosti, ettei kunnia tullut hänen vaan hiippakunnan osaksi. Tähän aikaan keskusteltiin myös kolmannen hiippakunnan perustamisesta, mutta ehdotus toteutettiin vasta vuosisadan puolivälissä. Uusi kirkkoprovinssi, Suomen luterilainen kirkko, oli syntynyt.

 

Komiteatyössä kaikkien neljän komitean puheenjohtaja Tengström kohtasi suuria vaikeuksia. Yhteisen kokouksen jälkeen, jossa Tengström korosti uudistusten välttämättömyyttä kaikilla aloilla, komiteat ryhtyivät työhön. Käsikirjakomitea päätti ottaa Ruotsin uuden käsikirjan vuodelta 1811 pohjaehdotukseksi ja kävi sen läpi tehden  muutoksia ja lisäyksiä. Käytyään läpi koko käsikirjan, Tengström sai tehtäväksi laatia ehdotuksen käytyjen keskustelujen pohjalta. Helmikuussa 1821 hän lähetti ensimmäisen osan ehdotuksestaan jäsenille kommentteja varten, mutta pitemmälle ei päästy. Ehdotus ei koskaan valmistunut eikä sitä ole painettu. Samoin kävi katekismuskomitealle. Se kokoontui ainoastaan kaksi kertaa ja työskentelyn tulos rajoittui muutamaan jäsenten tekemään ehdotukseen, joita ei kuitenkaan koskaan käsitelty komiteassa. Teologiset näkemykset olivat aivan liian kaukana toisistaan.

       

Sen sijaan Tengström panosti hyvin voimakkaasti kahden muun komitean työhön. Kirkkolakikomiteassa esiintyi myös suuria ristiriitoja, mutta Tengström piti uuden kirkkolain saamista niin tärkeänä uudessa poliittisessa tilanteessa, että hän ei antanut periksi, vaan valmisti suureksi osaksi itse uuden ehdotuksen, jonka olen julkaissut muutama vuosi sitten. Tässä hän osoittautui hyvin edistykselliseksi esimerkiksi uskonnonvapauden alalla, mutta sen sijaan hän ei ymmärtänyt tarvetta lisätä demokratiaa kirkossa esimerkiksi niin, että olisi ehdottanut kirkolliskokouksen perustamista. Virsikirjatyössä Tengström lähti siitä, että Ruotsin uusi virsikirja voitaisiin ottaa sellaisenaan käyttöön ruotsinkielisissä seurakunnissa, mutta sen sijaan suomenkieliselle jumalanpalveluselämälle oli välttämätöntä saada uusi virskirja, joka korvaisi vuoden 1701 virsikirjan. Tähän työhön Tengström panosti aivan elämänsä loppun asti, mutta ei saaanut kokea uuden koevirsikirjan ilmestymistä. Muutama vuosi hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1836, julkaistiin Uusia virsiä kirkossa ja kotona veisattavia.

 

Vaikka Tengströmin työ ei johtanutkaan suuriin uudistuksiin, hän osoitti ymmärtävänsä mitä uusi aika vaati. Tämä tuli esille myös monilla muilla aloilla. Tengströmistä tuli Henrik Gabriel Porthanin oppilaana  kirkkohistoriallisen tutkimuksen isä ja hän julkaisi suuren määrän töitä, muun muassa elämänkerrat Isaacus Rothoviuksesta ja Johannes Terseruksesta. Tämän lisäksi hän laati kolmiosaisen teoksen hiippakunnan pappien palkkauksesta ja julkaisi yhdeksän nidettä Suomen kirkkohistorian lähteitä. Tämä ei ollut mikään sattuma, vaan hän pyrki määrätietoisesti tällä tavoin nostamaan Suomen luterilaisen kirkon itsetuntoa ja vahvistaa sen identtiteettiä.

 

 Tengström kuoli 1832, jolloin mm. herätysliikkeet murtautivat esille yhä voimaakkaammin ja muokkasivat omalta osaltaan Suomen kirkon hengellistä elämää ja vahvistivat sen identtiteettiä. Vuosisadan toisella puoliskolla Jacob Tengströmin välttämättömäksi koetut uudistukset toteutuivat uuden kirkkolain, oman parlamentin, uuden virsikirja ja uuden käsikirja muodossa. Mutta perustavaa laatua oleva työ uuden kirkkoprovinssin luomisessa oli tehty huomattavasti aikaisemmin Tengströmin johdolla. Poliittisella toiminnallaan hän myötävaikutti uskonnon ja maan autonomiaan. Kirkollisella puolella hän kauaskantoisesti ymmärsi oman kirkkoprovinssin tärkeyden ja ryhtyi määrätietoisesti toteuttamaan ja kehittämään sitä. Kaikessa hän ei onnistunut, aina häntä ei ymmärretty, mutta kun tunteet ja fanatismi olivat laantuneet, lopputulos näytti että hän oli laskenut oikein. 


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190